MARTTYYRIPIISPA TEOFILIUS MATUOLINIS JULISTETTIIN AUTUAAKSI VILNASSA

Juhannusviikonloppuna vietettiin Liettuassa suurta juhlaa, joka huipentui sunnuntainta 25.6 Vilnan katedraaliaukiolla. Tällöin julistettiin autuaaksi ensimmäinen liettualainen neuvostoajan marttyyri, arkkipiispa Teofilius Matulionis, joka vietti 16 vuotta vankiloissa ja vankileireillä ja vahvojen epäilyjen mukaan joutui lopulta KGB:n murhaamaksi 1962. Juhlamessun vietti paavin legaatti, kardinaali Angelo Amato. Läsnä olivat presidentti Dalia Grybauskaitė, joka puhui messun jälkeen, ja hänen edeltäjänsä presidentti Valdas Adamkus. Heidän ohellaan osallistui tuhansia muita ihmisiä, mukaanlukien edustajia ja pyhiinvaltajia Puolasta, Latviasta, Valko-Venäjältä ja Venäjältä. Kun kardinaali Amato oli lukenut paavi Franciscuksen laatimaan autuaaksijulistuksen, Liettua puolustusvoimien kadetit kantoivat tämän sarkofagin katedraalista selebranttien eteen. Samalla paljastettiin Matulionisin muotokuva lähellä sarkofagia.

Juhlallisuudet olivat alkaneet jo edellisenä päivänä kardinaali Amaton johdolla Kašiadorysissä Kaunasin eteläpuolella, jossa oli Matulionisin piispanistuin. Kašiadorysin katedraalin kryptassa on hänen hautansa, johon sarkofagi palaa juhlallisuuksien jälkeen. Illalla juhlallisuudet jatkuivat Vilnan katedraalissa, jonne oli sijoitettu marttyyripiispan sarkofagi jolla oli armeijan asettama kunniavartio.

Mutta kuka oli arkkipiispa Teofilious Matulionis? Me tunnemme hyvin monia uskon marttyyreitä, mutta Neuvostoliiton marttyyrit ovat jääneet pimentoon.

Teofilius Matulionis syntyi 1873 Kudoriškisissä Koillis-Liettuassa talonpoika Jurgis Matulionisin ja Ona Juočepyten kolmantena lapsena. Hänen äitinsä kuoli synnyttäessään neljättä lasta, joka myös menehtyi. Äiti omisti kuolinvuoteellaan kolme poikaansa Jeesuksen pyhälle sydämelle.

Tuohon aikaan Liettua oli pelkkä provinssi Venäjän valtakunnassa. Liettualaiselle maalaispojalle papin ura oli luonnollisin väylä mikäli mieli opintielle ja 1800-luvulla muodostuneessa liettualaisessa kansallisessa sivistyneistössä pappien asema oli keskeinen. Toki tuolloinkin vahva kutsumus oli ennakoehto pappisuralle. Vilnan Hengellinen akatemia oli siirretty kurinpidollisista syistä Pietariin tsaarivallan valvontaan jo 1840-luvulla ja niinpä Matulionisin tie vei Latvian Daugavpilsissä suoritetun lukion jälkeen Pietariin seminaariin 1892, ja siellä hänet vihittiin papiksi 1900.

Matuolinis toimi joitain vuosia pappia niin ikään Venäjälle kuuluvan Latvian Latgalliassa. Latvian itäosa Latgallia on vahvasti katolista aluetta vaikka muualla maassa valtauskonto on olllut luterilaisuus. Tämän selittää historia. Latgallia liitettiin Liivinmaan sodan jälkeen 1559 Liettuan suuriruhtinaskuntaan ja kymmenen vuotta myöhemin siitä tuli osa Puola-Liettuan yhteisvaltaa. Tämä vaihe jatkui aina valtion tuhoon 1700-luvun lopulla.

Matuolinis palasi Pietariin Pyhän Katariinan kirkon vikaariksi 1910. Neljä vuotta myöhemmin hänestä tuli Jeesuksen pyhän sydämen seurakunnan pappi ja hänen ponnistustens tuloksena rakennettiin seurakunnan uusi kirkko. Matulionis huomioitiin saavutuksistaan monsignoren arvonimellä.

Ensimmäisen maailmansodan seurauksena Venäjän vallankumoukset ja bolševikkien vallanotto 1917 mullistivat niin Matulionisin elämän kuin koko valtakunnan. Tapahtumissa oli hyvää se, että monet valtakunnan reuna-alueet kykenivät käyttämään tilaisuutta itsenäistymiseen. Näin myös Suomi ja Liettua. Mutta Matulionis jäi vallankumouksen kehtoon Pietariin.

Vuonna 1923 bolševikkien sorto tavoitti Matulionisin osana ns. arkkipiispa Jan Cieplakin juttua. Mohilevin metropoli arkkihiippakunnan apulaispiispa Jan Cieplakista oli tullut Neuvosto-Venäjän korkein katolinen kirkonmies, kun hänen esimiehensä Eduard von der Ropp oli karkotettu 1919. Ciepelak oli salaisen poliisin tšekan tarkkailun ja vainotoimien kohteena.

Keväällä 1923 tekaistiin Cieplakia ja 15 muuta pietarilaista katolista kirkonmiestä vastaan oikeudenkäynti heidän vastutettuaan kirkon omaisuuden luovuttamista. Cieplak ja toinen syytetty tuomittiin kuolemaan, mutta tuomio muuttui myöhemmin maanpaoksi. Cieplak nimitettiin Puolalle kuuluvan Vilnan arkkipiispaksi 1925, mutta hän ehti kuolla ennen kuin otti viran vastaan. Hänet on kuitenkin haudattu Vilnan katedraaliin.

Teofilius Matulionis sai jutussa kolmen vuoden vankeustuomion, mutta hänetkin armahdettiin pari vuotta myöhemmmin ja hän palasi Leningradiksi muuttuneeseen Pietariin. Mutta tšeka iski jälleen ja 1929 salassa Matrabin titulaaripiispaksi ja Leningradin työn johtajaksi nimitetty kirkonmies joutui Solovkin vankilaan Solovetskin saarelle Valkoisella merellä. Hänen terveytensä romahti ja hänet siirrettiin Pietariin vankilaan, jossa häntä pidettiin eristyksessä. Hän vapautui 1933 Liettuan ja Neuvostoliiton vankeinvaihtosopimuksen nojalla ja asettui Liettuaan.

Matulionis toimi Liettuan väliaiakaisessa pääkaupungissa Kaunasissa pappina ja vietti myös pari vuotta Yhdysvalloissa. Hän tapasi paavi Pius XI:ta yksityisvastaanotolla Roomassa ja kävi myös Jerusalemissa ja Kairossa.

Neuvostoliitto miehitti Liettuan kesällä 1940 ja teki lopun niin armeijasta, jonka pappina Matulionis tuolloin työskenteli, kuin koko valtiosta. Kirkon toimintaa rajoitettiin tiukasti. Kesällä 1941 Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon ja Liettua oli ensimmäisenä linjalla. Saksalaismiehityksen aikana kirkko saattoi toimia normaalisti. Tämän hintana oli vaikeneminen Liettuassa toimeenpannusta juutalaisten kansanmurhasta, johon osallistui suuri määrä liettualaisia poliiseina, paikallihallinnon jäseninä tai vapaaehtoisina. Kaikessa hilajisuudessa monet kirkonmiehet kuitenkin auttoivat juutalaisia. 

Vuonna 1943 paavi Pius XII nimitti Teofilius Matulionisin Kašiadorysin piispaksi. Neuvostojoukot ja -hallinto palasivat kuitenkin Liettuaan 1944 ja jo 1945 piispa Matulionis tuomittiin kymmeneksi vuodeksi Siperiaan pakkotyöleirille. Syynä oli hänen paimenkirjeensä. Matuolinisin tuomio ei ollut mikään poikkeustapaus.

Neuvostohallitus pyrki saamaan sortototoimilla kirkon valvontaansa. Kirkonmiehiä vaadittiin mm. tuomitsemaan Liettuassa käyty kansallinen  partisaanisota miehittäjäävastaan. Kirkkoa vaadittiin myös katkaisemaan suhteensa paaviin ja toimimaan kansallisena laitoksena. Telšiain piispa Vincentas Borisevičius teloitettiin Vilnassa salaisen poliisin päämajan kellarissa 1946. Arkkipiispa  Mečislovas Reinys, Vilnan apulaispiipa, vangittiin kesällä 1947 ”neuvostovastaisesta toiminnasta” syytettynä. Hän sai kahdeksan vuoden tuomion ja kuoli Venäjällä Vladimirin vankilassa 1953. Nykyään marttyyripiispoja muistetaan Vilnan katedraalin Piispojen kappelissa.

Teofilius Matuolinis pääsi palamaan kotiin vuonna 1955, muttei piispanistuimensa kaupunkiin vaan Birštonasiin. Siellä hän jouluna 1957 vihki pienen asuntonsa keittiössä piispaksi tulevan kardinaalin ja Kaunasin arkkiispan Vincentas Sladkevičiuksen. Vuonna 1958 Matulionis siirrettiin rangaistukseksi Šeduvaan, jossa hänet pakotettiin elämään täydellisessä eristyksessä.

Katolinen kirkko ei ollut unohtanut palvelijoitaan rautaesiripun takana. Paavi Johannes XXIII nimitti Matulionisin arkkipiispaksi ”ad personam” kesäkuussa 1962. Neuvostoviranomaiset kieltäytyivät antamasta hänelle matkustuslupaa jotta hän olisi voinut osallistua Vatikaanin II kirkolliskokoukseen.

Yleisessä tietoisuudessa Nikita Hruštšovin aikaa Neuvostoliiton johdossa pidetään jotenkin avoimena vaiheena, mutta silloin unohtuu esimerkiksi hänen ateistinen kampanjansa, joka Baltiassa sai myös kansallismielisyyden vastaisen luonteen 1950-luvun lopulta alkaen. Arkkipiispa Teofilius Matulionisin epäilty  murha Šeduvassa 20. elokuuta 1962 sopii hyvin ajankuvaan. Arkkipiispa kuoli tunnistamattoman aineen aiheuttamaan myrkytykseen vähän sen jälkeen kun viranomaiset tekivät hänen luonaan kotitarkastuksen. Viranomaiset sallivat piispa Teofiliuksen hautaamisen Kašiadorysin katedraaliin mutta ilman erityisiä seremonioita. Liettuan itsenäistymisen jälkeen 1999 piispan jäännöksille tehtiin ruumiinavaus ja ruumiista löytyi lyijyn ja muiden myrkyllisten aineiden jäämiä. Näyttää vahvasti siltä, että KGB oli saattanut loppuun Matulioninisin vainon, jonka sen edeltäjä oli aloittanut Pietarissa 1923.

Arkkipiispa Teofilius Matulionisin kanonisaatio nousi esille heti Liettuan uudelleenitsenäistymisen jälkeen 1991. Paavi Johannes Paavali II:n kehotti juhlavuoden 2000 alla vainottuja kirkkoja laatimaan luetteloita marttyyreistään mahdollista kanonisaatiota varten. Liettuan kirkon listalla oli niin kirkonmiehiä kuin maallikoita, niin miehiä kuin naisia. Teofilius Matulionisin marttyyriuden vahvisti paavi Francisciscus jouluukuussa 2016 ja hän ilmoitti tämän beatifikaatiosta viime huhtikuussa.

Marttyyri-piispa Teofilius Matulionis on toinen modernin ajan liettualainen, joka on julistettu autuaaksi. Ensimmäinen on Jurgis Matulaitis-Matulevičius, joka toimi mm. Vilnan piispana 1918-1925. Hänen autuaaksi julistamisensa aikaan 1987 Liettua oli vielä Neuvostoliiton vallan alainen ja paavi Johannes Paavali II piti seremonian Roomassa.

Liettualle arkkipiispa Teofilius Matulionisin autuaaksi julistaminen on paitsi kirkollinen myös kansallinen juhla. Sadat tuhannet maan kansalaiset ovat kokeneet Matulionisin tavoin neuvostoajan sorron, ainakin 300 000 liettualaista oppi tuntemaan vankileirit ja Siperian karkotukset. 1940-luvun ja 1950-luvun alun suuren kollektiivisen trauman käsittely on yhä kesken, koska se saattoi alkaa avoimesti ja julkisesti vasta itsenäisyyden palautumisen jälkeen. Autuaalla marttyyri-arkkipiispa Teofilius Matulionisilla on varmastimerkittävä paikka liettualaisten sydämissä ja rukouksissa.

HERRAMME, PYHYYDEN LÄHDE!

Sinä vahvistat kaikkia jotka asettavat luottamuksensa Sinuun ja mukautuvat Sinun tahtoosi. Sinä tuit piispa Teofiliusta, kun hän Sinun nimesi tähden kärsi vainoa vankiloissa ja pakkotyöleireillä pysyen yhä vakaastiuskollisena Sinulle. Suo meille, että hän joka kerran oli paimenemme, olisi meidän pyhämme ja esirukoilijamme taivaassa. Olkoon armolahjat, joita me luottavaisina etsimme, suodut piispa Teofiliuksen välityksellä. Amen.

Verkkosivut http://www.teofilius.lt   (liettuaksi, puolaksi ja englanniksi)

Teksti julkaistu katolisen hiippakuntalehti Fideksen numerossa 8/2017

Zofia Kossak: Kuningas ja kerjälainen

Lähellä Roomaa Hyvän Paimenen majatalon pihalla muuan pieni Franciscus ja joukko harmaisiin puettuja huolettomia kerjäläisiä istuu iltaa ulkosalla. He ovat kertoneet matkaavansa Pyhän isän luo saadakseen vahvistuksen veljeskuntansa säännöille.
 Veljien iloinen puheensa ja naurunsa ärsyttävät ärtynyttä harmaapäistä ritari Jean de Brienneä joka on vuoden viivyteltyään menossa tapaamaan Pyhää isää ottaakseen vastentahtoisesti vastaan Jerusalemin kuningaskunnan kruunun.  Sitä varten hänen on naitava kuningaskunnan kruununperillinen Maria de Montferrat, joka on nuori suloton tyttö.
 Jeanin vastahankaisuuden syynä  on Champagnen kreivitär Blanche de Navarre, Navarran hallitsijasuvun  jälkeläinen, tumma komea nainen joka miehensä tieten on lemmensuhteessa Jeanin kanssa.
 Majatalon emännän huolena ovat hänen lapsensa, jotka on lumonnut seudulle ilmaantunut saarnamies joka opettaa lapsia hylkäämään perheensä ja lähtemään vapauttamaan Pyhää hautaa.
  Kohtaaminen majatalolla on ensimmäinen muttei viimeinen kerta kun  kerjäläisveli pyhä Franciscus ja kuningas Jean kohtaavat. He tapaavat ristiretkellä Damiettan kaupungin edustalla Niilin suistossa ja vielä Jeanin hallituskaupungissa Akkonissa. Mainittakoon että Franciscuksen tavoin Jean de Brienne, Maria de Montferrat ja Blanche de Navarre ovat historiallisia henkilöitä.

 Kuningas ja kerjäläinen - nimellä suomeksi ilmestynyt teos on puolalaisen Zofia Kossakin kansainvälisesti tunnetuin romaani, joka on käännetty useille kielille. Bez oręża ( Blessed are the Meek) ilmestyi 1937. Edellisvuonna kirjailijatar oli saanut Puolan arvostetuimman alan tunnustuksen, Puolan kirjallisuuden akatemian Kultaisen laakeriseppeleen.
 Zofia Kossak-Szczucka (1888-1968) syntyi taiteilijasukuun. Hänen isoisänsä oli Puolan historiaan erikoistunut taidemaalari ja kuvittaja Juliusz Kossak ja hänen setänsä Wojciech  saavutti mainetta isänsä manttelinperijänä. Hänen isänsä taisteli upseerina Puolan itsenäisyyssodassa ja oli kartanonomistaja.
 Zofia Kossakin  julkaisutoiminta alkoi 1922 ja jatkui lähes kuolemaan saakka. Hän kirjoitti alkuvaiheessa pääasiassa katolisiin lehtiin jatkokertomuksia, jotka julkaistiin myöhemmin kirjoina.   Hän kirjoitti eniten  historiallisia romaaneja mutta myös uskonnollisia teoksia. Kuningas ja kerjäläinen kuuluu hyvin kumpaankin kategoriaan.
 Toisen maailmansodan aikana Zofia Kossak kuului saksalaismiehitystä vastustavaan vastarintaliikkeeseen. Vuonna 1942 julkaistiin hänen laajalle levinnyt julistuksensa Protesti, joka vaati puolalaisia katolilaisina ja isänmaanystävinä auttamaan vainottuja juutalaisia vaikka he olivatkin ”Puolan vihollisia”. Hän osallistui myös juutalaisia suojelevan Zegota - järjestön perustamiseen Puolan kotiarmeijan yhteyteen. Natsit pidättivät Kossakin ja hän joutui Auschwitziin  mutta onneksi hänen todellinen identiteettinsä jäi vangitsijoilta pimentoon ja hän vapautui. Kossak osallistui Varsovan kansannousuun elokuussa 1944.
 Toisen maailmansodan jälkeen juutalaissyntyinen kommunistinen sisäministeri, joka tunsi Zofia Kossakin sodanaikaisen toiminnan, kutsui hänet puheilleen, varoitti uhkaavista tulevaisuuden näköaloista  ja kehotti häntä lähtemään maasta. Kirjailija  noudatti neuvoa ja palasi Puolaan vasta 1957 olojen jo vapauduttua jonkin verran.
  Jerusalemin Yad Vashem nimesi kirjailijan vanhurskaaksi kansojen joukossa 1985.


Mutta palatkaamme Roomaan 1200-luvun alussa.
 Franciscus kumppaneineen elelee Assisin piispan Guidon palatsin pihalla ja odottaa pääsyä paavi Innocentius III:n puheille kuulemaan mikä on hänen ratkaisunsa pienien veljien säännöistä.
 Innocentius  on unettomuuden vaivaama mies. Häntä raastavat virkansa mukana tuomat huolet.
Kristikunta on jälleen vuosisadan vaihteessa 1200-luvun alkaessa levottoman lopunajan tuntojen vallassa. Kirkon auktoriteetti tuntuu järkkyvän. Kerettiläisiä esiintyy kaikkialla ja eteläinen Ranska on albigenssisotien tuhoama. Jerusalemin Pyhä hauta näyttää olevan varmemmin kuin milloinkaan uskottomien käsissä röyhkeiden venetsialaisten houkuteltua ristiretkeläisarmeijan ryöstämään Konstantinopolin ja jäämään sinne.
 Franciscus Assilainen veljineen on osa paavin huolta lukemattomista epämääräisistä saarnamiehistä. Kardinaalikollegiossa hän on valmis hyväksymään pienten veljien sääntöjen hylkäämisen. Kuten kardinaalit sanovat, miten kukaan nykyään voisi elää niin kuin evankeliumit opettavat.
 Paavia vaivaa kuitenkin painajainen jonka hän näki nukahdettuaan aamulla hetkeksi. Lateraanikirkon muurit olivat sortumassa eikä paavi voinut tehdä mitään. Jostain oli juossut pieni mies repaleisessa kaavussa ja hän tarttui sortuviin muureihin. Jättiläismäiseksi kasvaneena hän kietoi kätensä kirkon ympärille ja piti sen pystyssä. Sitten hän jälleen kutistui pieneksi mieheksi. Hetken ajan paavi näki hänen kasvonsa.
 Kun Franciscus kutsuttuna tulee kuulemaan paavilta tuomion, tämä tunnistaa hänet unensa mieheksi. Pieni harmaaviitainen päätyy Innocentiuksen syleilyyn ja oikopäätä Pyhä isä hyväksyy veljeskunnan säännöt.
Roomasta kuningas Jean lähettää maineikkaan trubaduurin Guglielmo  Divinin Blanchen luo kutsumaan tämä Akkonin hallituskaupunkiin. Kuningas matkaa itse edeltä. Blanche suostuu tuumaan mutta ennen lähtöään hän ostaa paikalliselta noidalta myrkkyä ,sillä hän ei jakaisi Jeania tämän nuoren kuningattaren kanssa. Jätän kertomatta, miten tämä kolmiodraama päättyy etten vie juonipaljastuksella lukijalta liikaa jännitystä.
 Mutta mainittakoon trubaduuri Guglielmo, että hän paluumatkalla Ranskasta Roomaan huomaa olevansa vanha ja pelkäävänsä kuolemaa. Mitä tapahtuukaan, kun hän törmää Roomassa saarnaavaan Franciscukseen?
 Lasten ristiretki, jonka paavi oli toivonut elvyttävän ristiretki-innostusta, osoittautuu saraseenien kanssa orjakauppaa käyvien venetsialaisten huijaukseksi. Mutta raivostuneet äidit pakottavat miehet ristiretkiarmeijaan jotta he vapauttaisivat lapset.
Innocentius kuolee ennen ristiretkeä ja siihen päättyy romaanin ensimmäinen kirja. Todettakoon että kirjailijatar ottaa luonnollisesti taiteellisia vapauksia tapahtumia kuvatessaan. Hänen aikanaan lasten ristiretki oli tosin historioitsijoidenkin keskuudessa tunnustettu tosiasia, mutta meidän aikanamme on tapahtuma varsin laajasti nähty legendana.

Toinen kirja kuvaa tapahtumia Lähi-idässä.
Jean de Brienne oli Innocentiuksen ehdokas ristiretken johtoon mutta Akkonissa hänen aikansa kuluu Blanchen seurassa. Jättämällä Rooman vastausta vaille hän edesauttaa  yhtä ylimielisen kuin kyvyttömän  kardinaali Pelagiuksen nousua ylipäälliköksi. Jeanin sotasuunnitelma iskemisestä  Niilin suiston Damiettan kautta Egyptiin islamin vaurauden lähteille kuitenkin hyväksytään suunnitelmaksi. Franciscus lähtee matkalle myös.
Lähes kaikki menee retkellä hyvän alun jälkeen pieleen. Se että Kairon sulttaani al-Kamil sallii ristiretkeläisarmeijan lähteä pois rauhassa, on hänen luonaan vierailleen Franciscuksen ansiota.
Mutta en tässäkään halua tehdä juonipaljastusta.
Sulttaanin fermiinin suojelemana Franciscus pääsee käymään Jerusalemissa ja Pyhässä maassa. Jerusalemissa hän Pyhän Lasaruksen veljien kanssa nostaa masentuneiden kristittyjen mielialoja ja järjestää Pyhän haudan kirkon siivouksen.  Pian Franciscuksella on veljien piiri Jerusalemissa. Mutta viestintuoja Roomasta pakottaa hänet palaamaan. Hänen sijaisensa pienten veljien johtajana kun on vienyt veljeskunnan uusille oudoille poluille.

Zofia Kossakin teos on hyvä historiallisena romaanina, ja hänen kuvauksensa Franciscuksen saarnoista ja keskusteluista välittää laupeaa ja armeliasta katolisuuden tulkintaa. Esimerkiksi Franciscuksen lohdutus itsemurhan tehneen naisen miehelle lienee armeliaampaa uskontulkintaa kuin mikä oli vallalla kirjan ilmestymisen aikaan Puolassa. Franciscuksen suhtautuminen muslimeihin kunnioituksen ja lähimmäisenrakkauden hengessä on viesti, joka olisi syytä kuulla myös meidän päivinämme.

Zofia Kossak: Kuningas ja kerjäläinen: historiallinen romaani
K.J. Gummerus OY, Jyväskylä 1948
Alkuteos Bez oręża (1937, powieść historyczna,
englanninkielinen laitos Blessed are The Meek
Englannista suomentanut Olli Nuorto
Runosäkeistöt Tyyni Haapanen-Tallgrenin
teoksesta Trubaduureja



http://otajalue.blogspot.fi/2016/04/zofia-kossak-kuningas-ja-kerjalainen.html

Myös katolinen Suomi olisi voinut menestyä

Markku Ojanen ( AL 19.1) esitti, että Suomen suotuisa kehitys olisi ollut  

riippuvainen protestanttisesta kirkosta. Tähän haluan huomauttaa pari asiaa.

Ensinnäkin protestanttinen kirkko, joka tänne syntyi hallitsijan väkivallan ja 

joidenkin kulttuurivallankumouksellisten manipulaation tuloksena, oli ja on vain 

kalpea  aavistus Suomen kristillisen elämän alkuvaiheen vuosisataisesta 

katolisesta moniulotteisuudesta ja rikkaudesta.  Katolisena aikana Suomi 

liitettiin Eurooppaan. Tuona aikana syntyivät koulut ja sairaalat. Turun piispat 

ja tuomiokapitulin jäsenet olivat opiskelleet Euroopan yliopistoissa. 

Tampereella on jälleen mahdollisuus tutustua katoliseen aikaan, kun 

Vapriikissa tämän kuun lopussa avautuu näyttely suomalaisten 

pyhiinvaelluksista keskiajalla.

 Toisekseen on aivan perusteltua ajatella, että mikäli katolinen kirkko olisi 

saanut keskeytymättä vaikuttaa Suomessa, yhteiskunnallinen ja kulttuurinen 

kehitys olisi ollut yhtä suotuisaa. Meidän lähin katolinen naapurimme on 

Liettua, jossa katolinen kirkko vaikutti kirjallisen kulttuurin syntyyn ihan siinä 

missä luterilainen kirkko Suomessa. Liettuassa katolinen papisto oli 1800-luvun 

kansallisen herätyksen etujoukkona paljon Suomea vaikeammassa tilanteessa  

ja veti mukanaan talonpoikaisväestön. Saksa, jossa puolet väestöstä on 

katolilaisia, on esimerkki siitä, miten katolisuus ei ole ollut este modernin 

hyvinvointivaltion kehittymiseen. Päinvastoin, Saksan Liittotasavallan ensimmäinen ja pitkäaikainen liittokansleri oli katolinen Konrad Adenauer, jonka CDU-CSU-puolue pitkälti nojasi katoliseen yhteiskunnalliseen opetukseen.

Entä olisiko  katolinen kirkko voinut vaikuttaa niin, että kehitys olisi ollut täällä 

vielä parempaa kuin se on ollut? Ainakin kahdessa kohtaa on syytä uumoilla 

näin. Luterilainen kirkko alistettiin Ruotsissa - Suomi mukaan lukien -  valtion 

ideologiseksi vahtikoiraksi. Valtosta riippumaton katolinen kirkko olisi voinut 

tuoda  moniarvoisuutta valtiokeskeiseen yhteiskuntamalliin. Ahdistus ei olisi  

kenties ollut niin suomalaista  kulttuuria leimaava ilmiö, jos täällä olisi vallinnut 

katolinen positiivinen ja elämänmyönteinen ihmiskäsitys, eikä luterilainen 

depressiivisen negatiivinen ihmiskäsitys.

Mirkka Lappalainen: Pohjolan Leijona ja Susimessu

Kuten kaikille on varmasti jo tuttua, nuoremman polven historioitsija Mirkka Lappalainen sai tämä vuoden Tieto-Finlandian teoksestaan Pohjolan Leijona. Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632 (2014). Mutta tämän uutuuden kohdalla on hyvä huomata, että se on jatkoa kirjailijan teokselle Susimessu. 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa (2009).

Vaikka molemmat kirjat toimivat hyvin erikseen, yhdessä ne kertovat miten Ruotsi, johon Suomi kuului, siirtyi keskiajasta uuteen aikaan ja esimoderniin pohjoismaiseen lakiin pohjaavaan yhteiskuntaan. Erityisesti tämä painottuu Pohjolan Leijonassa. Katolisesta näkökulmasta katsottuna erityisen mielenkiintoista on että 1500-luvun lopulta 1600-luvun alkuun ratkaistiin pysyvästi valinta katolisuuden ja puhdasoppisen luterilaisuuden välillä. Susimessu on tässä katsannossa käsiteltävistä kirjoista mielenkiintoisempi.

Lue jatko seuraavasta linkistä: 

http://otajalue.blogspot.fi/2014/12/mirkka-lappalainen-pohjolan-leijona-ja.html

Artturi Leinonen. Johannes Jussoila

Katolilaisten keskusteluryhmässä sain vinkin Pohjanmaan patriootti Artturi Leinosen (1888-1963)  romaanista "Johannes Jussoila" ja innostuin ehkä vähän liikaakin. Teoksen luettuani voin vain todeta että kirja on kyllä mielenkiintoinen
romaani lukea raumalaissyntyisen katolisen marttyyrin vaiheista, mutta siinä katolisesta kirkosta (jota juonittelevat  jesuiitat luotsaavat) tehdään osittain luterilaisen perinteisen viholliskuvan mukainen karikatyyri. Tai pikemminkin kirkon kuva on kaksijakoinen.

Lue enemmän blogista Ota ja lue 

 http://otajalue.blogspot.fi/

Isäni muistokirjoitus- Kaupungin rakentaja on poissa

Kirvesmies Paavo Kallio poistui keskuudestamme lokakuun puolivälissä 87-vuotiaana. Hän teki pitkän  päivätyön Uudenkaupungin rakentamisessa 1960-luvulta 1990-luvulle eri rakennusliikkeiden palveluksessa. Viimeisinä työvuosina kaupungilla hän osallistui myös vanhojen rakennusten korjaamiseen ja saneeraamiseen.

Karstulan Vastingin kylässä syntynyt Paavo vihkiytyi rakentamisen saloihin isänsä opissa. Hänestä kasvoi ammatistaan ylpeä taitaja, johon luotettiin ja joka itse luotti itseensä. Avioliitto kansakoulunopettajan kanssa merkitsi Paavolle muuttoa pois kotitanhuvilta. Vuonna 1968 perhe, johon kuului neljä poikaa, muutti Uuteenkaupunkiin. Ugin rakennustyömaat olivat Paavolle tuttuja jo ennen muuttoa. 

Paavo oli raitis ja perhesuuntautunut mies. Hän hoiti poikiaan lapsena kotona ja teki kotitaloustöitä kauan ennen kuin miesten kotitöistä alettiin julkisuudessa keskustella. Vaimon sairauden tähden hän jäi eläkkeelle tätä hoitamaan pari vuotta ennen kuin olisi ollut määräaika. Poikiaan Paavo opasti ja tuki tarvittaessa loppuvuosiin saakka.

 Kirjat olivat nuoruudesta lähtien Paavolle tärkeitä, ja hän oli ahkera kirjaston asiakas kunnes näköongelmat veivät lukuilon. Musiikki kuului Paavon elämään siitä pitäen kun hän nuoruusvuosina soitti kaksirivistä nurkkatansseissa. Kotona oli aina soittimia: kantele, mandoliini ja vanhemmalla iällä harmonikka. Tanssiminen oli hänen sydäntään lähellä ja hän oli taitava tarinankertoja.

Paavo valotti aikanaan omaan elämänfilosofiaansa teini-ikäiselle pojalleen: " En tiedä Jumalasta, mutta jokaisen ihmisen elämä noudattaa hänelle tarkoitettua polkua, joten on turha pelätä mitään."

P.S. Tämä muistokirjoitus on kirjoitettu Uudenkaupungin Sanomia varten. Oli jo sovittu, että se ilmestyy 30.lokakuuta lehdessä. Mutta sitten vedin sen pois, kun epäröin veljieni kanssa olisiko isä halunnut julkisia kehuja. Nyt ajattelen että olisi vain pitänyt julkaista, Karstulan seudun Viispiikkisessä kuitenkin  ilmestyy toinen versio muistokirjoituksesta.

Kolme naista, Kolme elämää 1600-luvulla.

Ursuliinisisar Marie de l`Incarnation osoittautuu mielenkiintoiseksi katoliseksi tuttavuudeksi Natalie Zemon Davisin kirjassa ”Kolme naista. Kolme elämää 1600-luvulta” (Helsinki 1997). Nuori silkinkutojan leski toimi lankonsa kauppahuoneessa ja samalla suuntautui mystiikkaan, kunnes hylkäsi 12-vuotiaan poikansa mennäkseen luostariin ja tullakseen Pohjois-Amerikan ensimmäisen ursuliiniluostarin ja intiaaneille opetusta tarjoavan tyttökoulun perustajaksi. Myös kaksi muuta Davisin kirjan henkilöhahmoa, Hampurin juutalainen kauppias ja suurperheen äiti Glick bas Juda Leib ja frankfurtilainen protestanttinen taiteilija ja luonnontutkija Maria Sibylla Merian olivat lähtöisin kaupunkilaisesta kauppias- ja käsityöläisperheistä. Kaikki kolme tavallista naista päätyivät historian lehdille kirjoitustensa ansiosta ja heidän kauttaan Davis voi kertoa paljon uuden ajan alun elämästä Atlantin molemmin puolin.

Kirjan avaa mielenkiintoinen kuviteltu keskustelu, jonka sen päähenkilöt ja kirjailija käyvät keskenään. Jo tämä oivaltava tapa aloittaa kirja lupaa paljon eikä jatko tuota pettymystä.

Kirjan ensimmäinen osa on omistettu 1646/1647 syntyneelle Glick bas Juda Leibille, joka on varakkaasta hampurilaisesta suvusta kotoisin. Kahdentoista lapsen äiti ja miehensä terävä liikekumppani aloitti jiddišinkielisen omaelämäkerran, johon liittyy oppinutta keskustelua Jumalan kanssa, keski-ikäisenä jäätyään leskeksi. Vuosikaudet hän torjuu avioliittotarjoukset tja elättää itsensä ja vielä kotona olevat lapsensa liiketoimilla. Hän järjestää heille myös hyvät naimakaupat, joiden tarkoitus on osittain verkottua ajan Euroopassa. Viimein hän myöntyy erään pankkiiriin kosintaan ja muuttaa 1700 uuteen kotiinsa Ranskan rajakaupunki Metziin. Mutta hänen toista miestään odotti konkurssi ja kuolema, ja taasen Glicklin oli otettava ohjat taloudenpidossa. Hänen omaelämänkirjoitelmansa oli tarkoitettu vain lapsia varten, mutta hänen rabbina toimiva poikansa ymmärsi äitinsä kirjoitusten arvon ja toimitti ne julkaistavaksi tämän kuoleman 1724 jälkeeni. 1800-luvun kirjoittajat löysivät Glicklin tekstit uudelleen. Hänen kirjoitustensa kautta Davis pystyy lähentämään lukijaansa Keski-Euroopan juutalaiseen maailmaan ja sen ajattelutapaan uuden ajan alussa.

Kirjan toinen päähenkilö Marie Guyart (1599-1672) eli Marie de l`Incaranation syntyi Toursissa käsityöläisen perheeseen ja avioitui varhain silkinkutojan kanssa. Hän jäi pian leskeksi ja kahden pienen poikansa Claude Martinin kanssa. Hän pääsi elämään ja työhön sisarensa miehen omistamaan kauppahuoneeseen ja hoiti tarmokkaasti sen asioita. Mutta hänellä oli toinen tärkeämpi elämä mystisissä kohtaamisissaan Kristuksen kanssa. Ollakseen ylkänsä arvoinen hän eli askeettisesti ja itseään piinaten, lihaansa kuolettaen. Elettiin vastareformaation aikaa ja hänen rippi-isänsä ymmärsi ja rohkaisi Marieta, kun hän poikansa ollessa 12-vuotias jätti tämän sisarelleen ja hakeutui ursuliiniluostariin. Elämä sääntökuntalaisena ei ehkä ollut sitä mitä hän kaipasi, mutta hän kykeni karismallaan saavuttamaan luostarissa merkittävän aseman. Marien elämän mullisti kuitenkin uni, jossa hän oli tuntemattomassa maassa pelastamassa villien sieluja.

Ja kävipä niin, että hän suhteillaan onnistui järjestämään oman ja luostarisisarensa lähdön Ranskalle kuuluvaan Montrealiin nykyisessä Kanadassa. Sinne hän perusti ursuliiniluostarin ja tyttökoulun, joka oli tarkoitettu sekä intiaanien että ranskalaisten lapsille.

Marie toimi luostarissa ja kohtasi intiaanikäännynnäisiä, joilta hän oppi heidän kieliään, ja sai myös käsityksen että he elivät samaan tapaan kuin hän itse syvästi hengessä. Davis vertaa sisar Marien kirjoituksissaan antamaa kuvaa Montrealin ympäristön metsäseuduilla toimivien jesuiittaisien kirjoituksiin, joista henkii huomattavasti karumpi kuva kristinuskon juurtumisesta alkuperäisasukkaisiin.

Kävipä niin että Marien poika Claude Martin valitsi nuorukaisena sääntökuntaelämän ja eteni elämänurallaan maallisesti katsoen sangen pitkälle. Hän oli kirjeenvaihdossa äitinsä kanssa ja koetti ilmeisesti käsitellä hylätyksi tulemistaan. Äidin kirjeissä kuvastuu syyllisyydentunto pojan hylkäämisestä, mutta samalla vakaumus että se oli Kristuksen tahto. Davisin tulkinnan mukaan sekä äiti että poika näyttävät päässeen tuskallisen muiston ylitse.

Claude pyytää Marieta kirjoittamaan hengellisestä polusta ymmärtääkseen tätä paremmin ja äiti tekee työtä käskettyä. Kun Marie sitten kuolee, poika julkaisee toimitettuna äitinsä hengellisen elämäkerran, jonka varustaa sen puhdasoppisuuden osoittamiseksi tehdyillä omilla kommenteillaan.

En paljasta enempää Marie L´Incarantion polusta jotta voit kokea itse tämän elämäntarinan parissa löytämisen iloa.

Kolmantena naisena uuden ajan alusta nousee protestanttinen taiteilija ja luonnontutkija Maria Sibylla Merian (1647-1716), jonka elämä oli myös etsimistä, vanhan hylkäämistä ja uuden elämän valitsemista. Maria syntyi Frankfurtissa tunnetun taiteilijan ja kustantajan Matthias Merianin ja hänen toisen vaimonsa lapsena. Maria oppi isältään ja vanhemmilta veljiltään ammatin. Hän oli aikansa lapsi ja kuten isäänsä häntä kiinnosti luonnontiede ja erityisesti kasvit ja hyönteiset. Jo nuorena Maria julkaisi itse kuvittamiaan ja tekstittämiään kirjoja kasvien ja hyönteisten maailmassa. Noissa kirjoissa henkii vielä luottamus Jumalaan ja Hänen luomansa maailman ihmeellisyyteen. Maria myös avioitui isänsä oppilaan kanssa ja sai kaksi tytärtä.

Hänen porvarillinen elämänsä joutui kuitenkin kriisiin ja hän jätti miehensä muuttaen tyttäriensä ja äitinsä kanssa labadistilahkolaisten kommuuniin Hollantiin. Hän ei koskaan valottanut, mistä kriisissä oikein oli kyse. Mutta elämä uskonyhteisössä osoittautui muuksi kuin hän oli kuvitellut ja jälleen Maria hylkäsi entisen ja muutti tyttäriensä kanssa Amsterdamiin. Loppu onkin taide- ja vielä enemmän luonnontieteenhistoriaa.

Lainarahoilla Maria ja tyttäret matkasivat Hollannille kuuluvaan Surinamiin, jossa hän tallensi paikallista kasvi- ja hyönteispopulaatiota. Hänen omat orjansa olivat parhaat oppaat Surinamin retkellä. Palattuaan Amsterdamiin hän julkaisi teoksensa Surinamista ja saavutti merkittävä aseman miesvaltaisessa oppineiden yhteisössä. Mutta jokin oli muuttunut sitten nuoruuden teosten, sillä Jumalalla ja Hänen järjestyksellään ei enää ollut sijaa Marian tuotannossa jota ohjasi analyyttinen äly. En kerro enempää Maria Sibylla Merianinkaan tarinasta, jotta voisit itse luoda kuvan hänestä ja hänen maailmastaan.

Loppuyhteenvedossa Davies käy lävitse naisten merkitystä, heidän yhtäläisyyksiään ja erojaan.

Kirjan luettuani minulle tuli tunne, että olin todella oppinut jotakin uutta. Lukuelämystä täydensi kirjan hieno kuvitus.

Davis Zemon, Natalie: Kolme naista. Kolme elämää 1600-luvulla. Suom. Jaana Iso-Markku. (Helsinki, 1997)

(Women on the Margins, Three Seventeenth- Century Lives, Harvard University Press 1994)

Tämä teksti on ensinnä julkaistu katolisessa kirjallisuusblogissa Ota ja lue (www.otajalue.blogspot.com).

Salvador Allende - vasemmistoikonista kriittisesti

Syyskuun 11. päivänä tulee kuluneeksi 40 vuotta Chilen sotilasvallankaappauksesta, joka syrjäytti sosialistipresidentti Salvador Allenden. Presidentinpalatsiin saarrettu Allende teki itsemurhan Kuuban diktaattori Fidel Castron lahjoittamalla AK-47 rynnäkkökiväärillä.

Allendesta tuli kautta maailman vasemmistoikoni ja kenraali Augusto Pinochetin sotilashallituksen selvitystä itsemurhasta epäiltiin. Chilen oikeuslaitos on kuitenkin vuosi sitten pannut virallisella tasolla pisteen presidentin kuolinsyystä käydylle keskustelulle kansainvälisen asiantuntijaryhmän tekemän ruumiinavauksen pohjalta.

Salvador Allendea luonnehdittiin vasemmistopiireissä aikanaan - ja luonnehditaan yhä - presidentiksi, joka halusi johtaa maansa demokraattisesti sosialismiin. Niinpä sotilaskaappauksen vuosipäivänä Helsingissä Suomi-Chile-seura järjestää nostalgisen konsertin "Mitä he mahtoivat oudolle linnulle?", jossa tervetuliaissanat lausuu presidentti Tarja Halonen. Eikö kuitenkin näin 40 vuotta jälkikäteen voitaisi purkaa Allende-myyttiä? Hän oli lopultakin omavaltainen ja taitamaton johtaja, joka vei maansa katastrofiin.

Syksyllä 1970 järjestetyssä presidentinvaalissa yhtyneen vasemmiston ehdokkaana ollut Allende sai 36,2%:n kannatuksen ja kongressi vahvisti hänen valintansa. Kolmannes kansasta takanaan uusi presidentti ryhtyi ajamaan radikaalia ohjelmaansa ”Chilen tie sosialismiin”, joka vei maan taloudelliseen perikatoon ja sisällissodan partaalle äärivasemmiston ja -oikeiston aseistautuessa kilvan. Vasemmistolla on tapana vierittää syytä Allenden hallituksen epäonnistumisesta Yhdysvalloille, joka kieltämättä lisäsi muttei aiheuttanut Chilen taloudellista syöksykierrettä.( Jonatham Haslam, The Nixon Administration and the Death of Allende`s Chile: A Case of Assisted Suicide. New York/London, 2005) .

Jotkut Allenden uudistukset, kuten kuparin kansallistaminen ja maauudistus, oli aloitettu asteittain ja neuvotellen jo hänen edeltäjänsä kristillisdemokraatti Eduardo Freyn kaudella. Allenden tapa lähestyä asioita oli sanelu ja äkkitoteutus. Alkuvuodesta 1973 järjestetyissä parlamenttivaaleissa vasemmisto sai alle puolet äänistä, mutta presidentin valtaoikeuksia äärimmilleen venyttäen Allende jatkoi kongressin enemmistön vastustamaa linjaansa.

Paljon on kirjoitettu Yhdysvaltojen keskustiedustelupalvelu CIA:n osuudesta Allenden horjuttamisessa ja viimein kaatamisessa. Vähemmälle huomiolle on jäänyt, että nykytiedon valossa Allende oli 1960-luvun alusta Neuvostoliiton turvallisuuspalvelu KGB:n luottohenkilö ( koodinimi Johtaja), joka sai merkittävää rahoitusta Moskovasta myös presidentinvaalissa 1970 ja sen jälkeen.( Christopher Andrew, Vasili Mitrokhin: The World Was Going Our Way. The KGB and the Battle for the Third World, New York 2005). Neuvostoliitto ei kuitenkaan orastavan liennytyksen oloissa ollut valmis sijoittamaan Chilen epävakaaseen vasemmistohallintoon samaa vertaa kuin Kuubaan. Sen sijaan Castro oli Allenden lähin liittolainen ja Chilen presidentin henkikaarti koostui osin Kuuban turvallisuuspalvelun miehistä.

Elokuun lopulla 1973 Chilen kongressin enemmistö (Kansallispuolue ja Kristillisdemokraatit) hyväksyi kannanoton, jossa Allendea syytettiin perustuslain rikkomisesta ja pyrkimyksestä luoda totalitaarinen valtio. Se esitti myös epäsuorasti avunpyynnön armeijalle. Kenraalien vastaus tuli 11. syyskuuta. Se merkitsi veristä ja pitkää diktatuuria, mutta myös taloudellista tervehdyttämistä. Kupari pysyi kansallistettuna. Kenraali Pinochet luopui Chilen johdosta vasta samoihin aikoihin, kun Berliinin muuri murtui ja Allendea tukeneen itäblokin sosialistinen systeemi katosi.

Arvio Roger Älmebergin Franco-elämäkerrasta

Espanjan johtaja Francisco Franco Bahamonda (1892-1975) oli modernin Euroopan pitkäaikaisin diktaattori ja hyvin menestyksekäs sellainen. Espanjan sisällissodan kansallisten joukkojen generalissimus, valtionjohtaja ja ainoan laillisen puolueen Falangen  ”el Caudillo” julisti 1. huhtikuuta 1939 sisällissodan päättyneeksi hänen voittoonsa. Hän pysyi vallassa kuolemaansa 20. marraskuuta 1975 saakka. Vaikka sisällissota ja Francon valtakausi yhä puhuttavat ja jakavat espanjalaisia, muualla Euroopassa Franco ja Francon aika ovat jääneet aikalailla tuntemattomiksi. Roger Älmebergin viime vuonna Ruotsissa ilmestynyt Franco -elämäkerta tuo kaivattua lisätietoa. Diktaattorin vaiheiden kautta se avaa lukijalle Espanjan koko 1900-luvun historian. Historian avulla Älmeberg myös selittää, miten Francon diktatuuri oli mahdollinen. Ruotsin yleisradioyhtiössä pitkän toimittajan ja johtajan uran tehnyt tietokirjailija tuo kiinnostavasti esille myös Espanjan yhteydet Ruotsiin ja muihin Pohjoismaihin.

http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/index.php?id=3377

SDP mielivaltainen omantunnon asioissa

Kansanedustajat Hanna Tainio ja Ilkka Kantola kirjoittivat Aamulehden mielipidesivulla 4.3 aborttilakiin kaavailtua omantunnonpykälää vastaan. Mielenkiintoista on demarien mielivaltainen suhtautuminen siihen milloin omantunnon vapaus on huomioitava ja milloin hylättävä. Puolue oli esimerkiksi toteuttamassa siviilipalvelua vaihtoehtona asepalvelulle, koska kerään ei saa pakottaa vastoin omaatuntoaan "opettelemaan tappamista". Abortin teossa kysymys on syntymättömän lapsen surmasta, mutta siitä  demareiden mukaan ei saisikaan lääkäri tai hoitaja kieltäytyä omantunnon syistä. Tosin sama eettinen epäjohdonmukaisuus vaivaa muitakin puolueita. Niinpä vain Suomi ja Ruotsi ovat niin totalitaarisia maita länsimaailmassa, että kieltävät terveydenhoitohenkilökunnan omantunnon vapauden.

  Tainion ja Kantolan huolen kyllä ymmärtää. Jos hyväksytään periaate, että lääkäreillä ja hoitajilla on oikeus olla tekemättä aborttia, niin ehkä vielä moraalisesti herkät nuoret ihmiset alkavat ajatella, että surma se on myös laillistettu surma. Kriittisen ajattelun viriäminen on  uhka kuoleman kulttuurille. Lopuksi  Tainio ja Kantola suorastaan halventavasti viittaavat niihin terveydenhuollon työntekijöihin, jotka"eivät halua tahria käsiään". Näin valtajärjestelmän edustajat aina suhtautuvat moraalisiin toisinajattelijoihin.

Aulis Kallio

Vapaa toimittaja, tietokirjailija

Tampere

Julkaistu Aamulehden mielipidesivulla 7/3 2013.

TOMAS VENCLOVA – LIETTUALAISEN SIVISTYNEISTÖN SUURI HUMANISTI

Oheinen teksti on julkaistu Tomas Venclovan kirjan Vilna. Kaupugin tarina suomennoksen johdantona. Lisätietoja kirjasta: https://www.facebook.com/#!/VilnaKaupunginTarina

Runoilija, esseisti ja kirjallisuustieteilijä, professori Tomas Venclova syntyi Klaipėdassa 11. syyskuuta 1937. Hänen isänsä oli kommunistinen runoilija ja lehtimies Antanas Venclova, joka osallistui näyttävästi kesän 1940 neuvostomiehityksen toimeenpanoon. Tomas kasvoi neuvostoeliittiin kuuluvassa perheessä, mutta irtautui siitä ideologisesti opiskellessaan Vilnan yliopistossa 1950-luvun jälkipuoliskolla. Hän perusti ystävineen epävirallisen keskusteluryhmän, joka oli kiinnostunut Neuvostoliiton ulkopuolisesta maailmasta. Se riitti kutsuun KGB:n päämajaan, mutta tällä kerralla tuli vain varoitus. Valmistuttuaan Venclova toimi yliopiston luennoitsijana aloinaan kirjallisuus ja semiotiikka. Matkoillaan Moskovassa ja rakastamassaan "Piterissä" (Leningradissa) hän tutustui muun muassa Boris Pasternakiin ja Anna Ahmatovaan, joita hän myös käänsi liettuaksi. Tuolloin sain alkunsa myös elinikäinen ystävyys tulevan Nobel-runoilijan Joseph Brodskyn kanssa. Sivumennen sanoen Brodsky vieraili usein Vilnassa, tuossa renessanssin ja barokin kaupungissa, hän tavoitti kappaleen Italiaa neuvostomaaperällä. Kiinnostus Vilnaan ja Liettuaan laajemmin sai ilmauksensa monissa hienoissa runoissa.

Venclova ei kuitenkaan ollut suuntautunut vain itään vaan myös länteen. Hänen käännöksensä T.S. Eliotin kokoelmasta The Waste Land (Autio maa) oli jotain uutta liettualaisessa käännöstaiteessa. Mutta Venclova oli jo nuoruusvuosistaan saakka itse ensi sijassa runoilija. Hänen 1972 julkaistu esikoiskokoelmansa herätti kiinnostusta edistysmielisissä kriitikoissa, mutta ei kulttuuribyrokratiassa. Venclovan hakemus Neuvosto-Liettuan kirjailijaliiton jäseneksi hylättiin ja käytännössä se merkitsi julkaisukieltoa. Oma kohtalo radikalisoi Venclovaa ja hän osallistui aktiivisesti ihmisoikeustyöhön kuuluen Vilnan Helsinki-ryhmän viiden perustajan joukkoon. Liettuan toisinajattelijat olivat pääsääntöisesti katolilaisia ja/tai nationalisteja, Venclovaa tutkinut yhteiskuntafilosofi Leonidas Donskis on kuvannut tätä termillä "liberaali patriootti".

Tomas Venclovan tapaus herätti huomiota myös lännessä, jonne oli levinnyt hänen maanalaisissa lehdissä julkaistu avoin kirjeensä Liettuan kommunistipuolueen keskuskomitealle. Edellisen sukupolvenVilnan kasvatti, puolalainen runoilija ja Berkeleyn yliopiston professori Czesław Miłosz, vuoden 1980 nobelisti, kutsui hänet vuodeksi luennoimaan semiotiikasta omaan yliopistoonsa. Aiemmin turhaan neuvostopassia hakenut Venclova sai sen nyt yllättäen ja hän matkusti Yhdysvaltoihin. Vuonna 1977 häneltä riistettiin neuvostokansalaisuus johtuen toiminnasta Helsinki-ryhmän ulkomaanedustajana. Venclova julkaisi kannanoton, jossa sanoi että hänellä oli nyt Liettuan passi. (Yhdysvalloissa toimi yhä vapaan Liettuan suurlähetystö joka myönsi passeja) ja se sopii hänelle paremmin kuin neuvostopassi.

Yhdysvalloissa Venclova sai vihdoin runonsa julki liettualaisen maanpakolaiskustantamon julkaisemana. Venclova ja Czesław Miłosz kävivät Pariisissa ilmestyvässä maanpakolaisjulkaisussa Kultura 1970-luvun lopulla julkaistun dialogin Vilnasta ja aloittivat näin kaupunkia koskevan kiistan rasittamien liettualais-puolalaisten suhteiden lämmittelyn. Venclova oli myös ensimmäisiä liettualaisia intellektuelleja, joka peräsi maamiehiltään avointa keskustelua liettualaisten yhteistoimintamiesten osallisuudesta juutalaisten kansanmurhaan. Asia oli hänelle henkilökohtaisestikin läheinen, sillä hänen vaimonsa on juutalaista syntyperää. Liettuan vapaustaistelun dramaattisina päivinä 1991 Venclova julkaisi yhdessä Brodskyn ja Miłoszin kanssa kansainvälisessä lehdistössä ilmestyneen vetoomuksen Liettuan puolesta. Kolmikon oli määrä tavata onnellisempina päivinä Vilnassa, mutta kävi niin että Venclova ja Miłosz tulivat kahden edesmenneen Brodskyn muistoksi järjestettyyn tapahtumaan.

Vuodesta 1985 Venclova on opettanut Yalen yliopistossa slaavilaisia kieliä ja kirjallisuutta.

Häneltä on julkaistu eri kielillä tieteellisiä tutkimuksia, esseitä ja runoutta. Kotimaansa Liettuan ja vapauduttua osana itäistä Keski-Eurooppaa hän on saanut useita kirjallisuuspalkintoja ja tunnustuksia niin kotimaassaan Liettuassa kuin Puolassa.Venclova on säilyttänyt toisinajattelijapäiviensä liberaalin ja humanistisen eetoksen ja osallistuu synnyinmaansa keskusteluun kansainvälisyyttä ja suvaitsevaisuutta korostavin puheenvuoroin. Tomas Venclovan runotuotantoa on julkaistu englanniksi kahtena valikoimana, Winter Dialogue (Northwestern University Press, 1997) ja The Junction: Selected Poems (Bloodaxe Books, 2008). Esseekokoelma Forms of Hope (New York 1999) antaa hyvän kuvan runoilijasta yhteiskunnallisena ajattelijana ja kirjallisuustieteilijänä. Mutta niin tekee myös nyt käsissäsi pitämäsi Vilna-kirja, joka on aiemmin julkaistu saksaksi, englanniksi, liettuaksi ja venäjäksi.



Aulis Kallio

Toomas Hendrik Ilves- amerikkalainen liberaali Suomenlahden takaa

Viron presidentti Toomas Hendrik Ilveksen teos Omalla äänellä on mielenkiintoinen viesti Suomenlahden takaa. Kirja kertoo poikkeuksellisesta valtiomiehen urasta ja maasta joka on meitä lähellä mutta sittenkin etäällä. Ilves on oman määritelmänsä mukaan "amerikkalainen liberaali, virolaisittain konservatiivinen liberaali". Ilves on poliitikoksi lukenut mies, joka on sujuva puhuja ja kirjoittaja. Hänen käsityksensä kansainvälisestä politiikasta ovat samansuuntaisia kuin monien muiden "itäeurooppalaisten" kollegojen.

Ilveksen teos koostuu kahdesta osasta. Ensimmäisessä osassa kirjan toimittaja ja kokoaja Iivi Anna Masso, virolaisen Diplomaatia - lehden päätoimittaja, haastattelee presidenttiä puolentoista sadan sivun verran. Toinen osa rakentuu Ilveksen puheista ja kirjoituksista 1990-luvun jälkipuoliskolta nykypäivään. Haastatteluosassa Ilves paitsi kertoo itsestään taustoittaa myös omia tekstejään. Kirjaa lukiessa tulee mieleen, että haastattelu olisi hieman syvennettynä ja laajennettuna toiminut jo itsenäisenä teoksena.

Toomas Hendrik Ilves syntyi 1953 Ruotsissa virolaiseen pakolaisperheeseen. Poika oli vielä pieni kun perhe jatkoi vaellustaan Yhdysvaltoihin. Hän valmistui psykologian maisteriksi Columbian yliopistosta 1970-luvulla ja 1985 otti pestin Münchenissä sijaitsevalle amerikkalaisrahoitteiselle Vapaa Eurooppa - radioasemalle. Viron laulavan vallankumouksen vuosina hän auttoi Lennart Mereä luomaan ulkosuhteita. Palattuaan itsenäiseen Viroon Ilves lähetettiin suurlähettilääksi Washingtoniin. Hän innostui politiikasta, ryhtyi sosiaalidemokraattisen puolueen johtajaksi ja toimi ulkoministerinä. Poliittiseen uraan kuului myös kesken jäänyt vaalikausi europarlamentissa. Ilves valittiin riigikogussa Viron presidentiksi 2006. Hänet valittiin toiselle kaudelle kesän 2011 lopulla sekä sosiaalidemokraattien että oikeistolaisten hallituspuolueiden tukemana.

Ilves vannoo kansalaisvapauksien ja oikeusvaltion nimeen. Hänen opastajiaan ovat Locke ja ranskalaiset valistusfilosofit. Tärkeimpänä saavutuksenaan ensimmäisellä kaudellaan hän pitää perustuslain puolustamista. Myös kansalaisyhteiskunnan tukeminen on presidentin sydäntä lähellä. Ilves kammoaa tunkkaista nationalismia ja on kansainvälisen avautumisen kannalla.
Virolaisuus on Ilvekselle ennen kaikkea kieli-identiteetti: "Viron identiteetti on hyvin pitkälle kielellistä. Olet virolainen, kun puhut viroa. Kieli on uskontomme, ideologiamme ja se myös määrittelee kuka on virolainen. "Hän kertoo oman identiteettinsä muodostuneen monista rakennusaineksista, joista kansallisuus on vain yksi joskin tärkeä tekijä.

Ilveksellä on positiivinen suhtautuminen Viron venäjänkieliseen vähemmistöön. Sitä ei pidä syyllistää eikä kohdella muukalaisina. Ilves jakaa professori David Vseviovin kannan, että vähemmistöä pitäisi kohdella yksilöinä ja kansalaisina eikä yhtenä ryhmänä. Hän kutsuu venäjänkieliset ihmiset mukaan yhteen laajaan virolaiseen kansalaisyhteiskuntaan. Mutta presidentti tekee myös yliöliberaalin ehdotuksen vähemmistön erityistukien (mm. opiskelijakiintiöiden) poistamisesta, mikä toivon mukaan ei saa tuulta siipiensä alle.

Ilves sivuaa muitakin isoja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Hän mainitsee että maastamuuttajien määrä uuden itsenäisyyden aikana on jo suurempi kuin neuvostomiehitystä paenneiden ja heidän jälkeläisensä määrä. Presidentti tukee paluumuuttoon rohkaisevaa ohjelmaa. Hän kirjoittaa, että Virossa siedetään etuisuuksien leikkauksia protestoimatta, kun muistissa ovat vielä ankeammat kyyditysten ajat. Ehkä näin. Toisaalta opettajat ovat Virossa mielenosoittaneet palkkojensa puolesta ja ehkä suurempien protestien puuttuminen johtuu kansalaisyhteiskunnan – ja aivan erityisesti ammattiyhdistysten – heikkoudesta.

Ilves käy lävitse Viron historian paradoksia. Virolaiset liittyivät Eurooppaan
saksalaisten orjina joina he elivät 700- vuotta. Tuona aikana virolaiset saivat lännestä ensin katolisen uskon ja sitten luterilaisuuden. Jälkimmäisen ansiosta he oppivat lukemaan. Tämä voi olla ratkaiseva selitys sille että vasta muutamaa vuosikymmentä aiemmin maaorjuudesta vapautunut kansa 1918 kykeni luomaan oman valtion. Viron ensimmäinen itsenäisyys kesti vain 20 vuotta, mutta sinä aikana siitä tuli vauras sivistysvaltio. Ilves ei kuitenkaan idealisoi mennyttä vaan hän muistuttaa, että maassa luovuttiin demokratiasta jo ennen miehitystä. Ulkopoliittinen osaaminen ei ollut kummoista, josta esimerkkinä se että Viron edustus Yhdysvalloissa oli 1930-luvulla vain New Yorkin konsulaatin varassa. Virolaisuus kykeni elämään läpi miehityksen vuosikymmenet. Virosta tuli demokraattinen markkinatalousmaa, vaikka muitakin mahdollisuuksia olisi ollut. Tänään Viro on eurojäsenyyden myötä Pohjolan länsi-integroitunein valtio.

Ilves kertoo ulkovirolaisen kokemuksen hienosti. Puolalaisen siirtolaisen lapsi saattoi näyttää kartalta, mistä hänen vanhempansa ovat kotoisin. Virolaisella ei ollut paikkaa, jota osoittaa. Lapsuudenkuvitelmien Viro oli kuin Disneyn satumaa vuorineen. Ilves kävi Virossa ensi kerran 1984. Amerikanvirolaisen nuorukaisen kokemana Viro oli tuolloin "unelias, väsynyt, pelokas ja pölyinen": Hänen päällimmäinen muistonsa on monille "itäblokin" kävijöille tuttu : ihmisten pelko puhua. Presidentti on perustanut Muisti –instituutin, jonka tarkoituksena tutkia ja dokumentoida neuvostoajan ihmisoikeusrikokset. Helsingin yliopistossa 2007 pitämässään luennossa Ilves ottaa tiukan kannan neuvostojärjestelmään sopeutuneisiin. Heillä ei mitään puolustusta sillä jokainen yksilö on moraalisesti vastuussa valinnoistaan.

Ilves lainaa Joseph Brodskyn näkemystä, jonka mukaan "yksipuoluejärjestelmässä puolueeseen liittyminen osoittaa kesimääräistä suurempaa epärehellisyyttä". Brodskyn periaatteellisuus on ylevää, koska hän eli järjestelmässä oppiensa mukaan, mutta Ilves on muiden ulkopuolinen tuomari. On selvää että rikoksiin syyllistyneisiin suhtaudutaan ankarasti, mutta ehkei puoluejäsenyyttä voida pitää syntinä. Virossa ja muualla Baltiassa neuvostokomento näytti jatkuvan loputtomiin ja kaikkinainen edistyminen uralla oli kiinni puoluejäsenyydestä. Olisiko ihmisten pitänyt tieten tahtoen uhrautua pitäytymällä sisäiseen emigraatioon? Eikö se olisi vain voimistanut venäläisen virkakunnan tarvetta maassa? Entä pitäisikö meidän unohtaa, että tilaisuuden tullen juuri osa näistä sopeutuneista ryhtyi ajamaan Virossa ja muualla Baltiassa uudistuksia ja itsemääräämistä? Viron itsenäisyyshallituksen pääministeri Edgar Savisaar oli puolueen mies.

Ilves läpikäy Eurooppaa koskevia käsityksiä ja toteaa jo valistusfilosofien luoneen synkeän kuvan Itä- Euroopasta vastapainona edistyvälle Länsi-Euroopalle. Hän ei itse halua piirtää Euroopan rajoja maantieteen pohjalta, vaan näkee eurooppalaisuuden arvoina. Ilves on lainannut Milan Kunderalta ajatuksen "henkisen maantieteen itsemääräämisestä". Vuodesta 1984 lähtien Kundera ja myös puolalainen nobelisti Czesław Miłosz halusivat elvyttää Keski-Euroopan käsitteen, jonka kylmä sota oli haudannut alleen. Kunderan lähtökohta oli, että on mahdoton ajatus että Wien on "Länsi-Eurooppaa" ja siitä länteen sijaitseva vanha kulttuurikaupunki Praha "Itä-Eurooppaa". Ilves puolestaan haluasi laajentaa Pohjoismaiden piiriä niin että Viro mahtuisi mukaan. Hänen miestään Baltia on keinotekoinen identiteetti. Se luotiin 1800-luvulla tarkoittamaan saksalaisten vallan alla olevia nykyisen Viron ja Latvian alueita, Liettua ei kuulunut siihen historiallisesti tai kulttuurisesti. Sitten 1900-luvun alkuvuosikymmeninä Liettuasta tuli osa Baltiaa ja yhdestä Baltian maasta - Suomesta – osa Pohjolaa. Suomen paikka Pohjoismaissa on toki historiallisesti perustellumpi kuin Ilves antaa ymmärtää (onhan meillä ollut ruotsalainen kulttuuri- ja oikeusperinne), vastaavasti hän liioittelee Viron historiallista yhteyttä Pohjoismaihin (Ruotsin valta Virossa ei mitenkään muuttanut maan saksalaista luonnetta). Mitä nykypäivään tulee, presidentti perustelee Viron pohjoismaisuutta samanlaisella tavalla hoitaa asioita, korruption puuttumisella, internetin ja kännyköiden käyttäjien määrällä ja hyvällä englannin kielen osaamisella. Tähän voisi huomauttaa, että Viron sosiaalipolitiikka sitoo sen ennemmin muuhun Baltiaan kuin Pohjoismaihin. Viroa ja Latviaa yhdistää kansalaisuutta vailla olevien venäjänkielisten ongelma. Ehkä jatkossakin voidaan edistää Pohjolan ja Baltian läheistä yhteistyötä siirtämättä Viroa yhtään mihinkään nykyiseltä paikaltaan.

Ilves ei hymistele puhuessaan länsimaista. Kuten monet kollegansa entisessä itäblokissa, hän näkee lännen kerta toisensa jälkeen pettäneen neuvostojärjestelmää vastaan nousevat kansat vakauden nimissä. Hänellä on omakohtaisia muistoja siitä, miten Vapaa Eurooppa-radion Baltian toimituksia paimennetiin puhumaan Neuvostoliittoon jäämisen puolesta laulavan vallankumouksen aikana. Hänessä on myös paljon loukattua ylpeyttä siitä, miten jotkut länsieurooppalaiset ja suomalaiset ovat suhtautuneet ylenkatseella itäiseen Eurooppaan vapautumisen jälkeen. Ilves vaatii, että Euroopan Unionin on otettava vakavammin itäisen Euroopan maiden huolet. Nuo huolet liittyvät Venäjään. Georgian sota tai pikemminkin Etelä-Ossetian sota elokuussa 2008 antoi Ilvekselle aiheen puhua paradigman muutoksesta Euroopassa. Oli käynyt selväksi, ettei enää päde vuoden 1975 ETY-kokouksen periaate, jonka mukaan rajoja ei siirrellä sotatoimin. EU:n reaktio Venäjän sotatoimiin oli pehmeä. Ilveksen arvio lienee hyvin kärjistetty ja jättää huomiotta, että Georgia omilla toimillaan provosoi Venäjän hyökkäyksen. Presidentti on harmissaan, että Eurooppa on yhä riippuvaisempi Venäjän energiatoimituksista. Hän muistuttaa, ettei Venäjä ole painostanut toimituksen keskeytyksillä vain Ukrainaa vaan myös Baltian maita. Hän toteaa terävästi, että joidenkin jäsenmaiden intressien takia EU rikkoo omaa kilpailulainsäädäntöään Venäjän energiatoimitusten osalta. Energian tuottajayhtiö kun ei saisi omistaa jakeluverkkoa.

Ilves on närkästynyt siitä että hän on huomannut englannin kielensä amerikkalaisen aksentin johtaneen siihen että häntä pidetään Yhdysvaltojen ulkopolitiikan myötäilijänä. Presidentin esittämät näkemykset kuitenkin ovat sellaisia, että tuo ennakkoluulo osoittautuu oikeaksi. Tässäkin suhteessa presidentti on lähellä muun itäisen Euroopan vaikuttajien mielialoja. Irakin ja Afganistanin sodat, joissa molemmissa Viro on mukana, ovat hänen haastattelussa ilmaisemansa kannan mukaan läntisen demokraattisen järjestelmän puolustamista sitä uhkaavien tahojen vihamielisiä arvoja vastaan . Afganistanin kohdalla terrorismin vastaisesta toiminnasta vallitsee laaja yhteisymmärrys, mutta Irakin osalta näkemykset ovat hajonneet. Entä miten Venäjän ihmisoikeuksista huolestunut Ilves voi ohittaa Yhdysvaltojen Bushin kauden ihmisoikeusloukkaukset kuten kidutuksen salliminen, salaiset vankilat ja pidätykset ilman oikeudenkäyntejä?

Laajemmin Ilves puolusti itäeurooppalaisten osallistumista Yhdysvaltojen sotiin kommenttipuheenvuorossaan Jürgen Habermasin ja Jacques Derridan keskusteluartikkeliin. Hän viittaa Robert Kaganin tunnettuun toteamukseen, että Eurooppa on Venus ja Yhdysvallat Mars. Eurooppa noudattaa Kantin kirjan Ikuiseen rauhaan ajatuksia, Yhdysvallat kokee olevansa hobbesilaisessa eloonjäämistaistelussa. Ilveksen mukaan Länsi-Eurooppa saattoi kylmän sodan aikaan rakentaa Euroopan Unionia rauhanprojektina, kun se oli ulkoistunut hobbesilaisen eloonjäämistaiston Natolle ja neljännesmiljoonalle Eurooppaan sijoitetulle amerikkalaissotilaalle. Hän huomauttaa, ettei diktatuurien kanssa ei voida soveltaa kansainvälistä oikeutta kun ne eivät jaa sen perustana olevia sääntöjä. Siksi Yhdysvallat on valmis unohtamaan kansainvälisen oikeuden ja käymään sotaan kun kyse on joukkotuhoaseiden leviämisen tai kansanmurhien estämisestä. Itäisen Euroopan maat tukevat Yhdysvaltoja, koska heillä on omakohtainen kokemus hobbesilaisesta eloonjäämistaistosta samaan aikaan kun Länsi-Eurooppa on voinut elää Kantin Ikuisen rauhan oppien mukaan. Yhdysvaltojen unilateraalista toiminnasta hermostuneen Euroopan pitäisi olla valmis ottamaan vastuuta. Tähän kaikkeen voidaan huomauttaa, ettei hyökkäyksessä Irakiin ollut kuitenkaan kyse joukkotuhoaseista vaan epämieluisan hallinnon kaatamisesta. Ilveksen olisi toivonut ottavan kantaa demokratian vientiin hyökkäyssodalla, sillä siitähän raadollisempien suurvaltaintressien ohella lopultakin oli kysymys.

Ilves kertoo, että Lennart Merelle Suomi oli läheinen ja tärkeä esikuva. Hänelle itselleen Suomi on erilaisen taustan tähden henkilökohtaisesti vähemmän tärkeä kuin virolaisille yleensä. Mutta hän tunnustaa Suomen tärkeän merkityksen virolaiselle kulttuurille jo ennen itsenäistymistä. " Ehkä liettualaisilla oli yhtä hyviä kirjailijoita, mutta heillä ei ollut Suomea missä niitä julkaista".
Presidentti kiittää Suomea tuesta Viron valtion uudelleenrakentamisessa muttei halua Viron olevan maiden välisessä suhteessa pikkuveli. Poliittisella tasolla Viro varmasti onkin tasavertainen kumppani yhteistyössä, mutta näin ei ole taloudellisella alalla ainakaan nähtävissä olevassa tulevaisuudessa. Viro on saanut Suomesta ohjeita, miten sen tulisi toimia suhteessa Venäjään. Nyttemmin joissain "uussuomettumista" pelkäävissä suomalaisissa piireissä Ilves on idoli ja Viro halutaan nähdä esimerkkinä meille. Varmaan kuitenkin olisi järkevintä vain tunnustaa, että Suomella ja Virolla on pitkään ollut eri asema Venäjän suurvaltapolitiikassa ja se johtaa veljeskansat myös erilaiseen suhtautumiseen itänaapuriin. Suomi on ollut myös yhtäjaksoisesti itsenäinen niin pitkän ajan, ettei täällä ole samanlaista tarvetta uhmakkaaseen retoriikkaan kuin vasta parikymmentä vuotta sitten uudelleen kartalle ilmestyneessä Virossa.

(Paranneltu teksti Agricolan arvostelupalvelussa ilmestyneestä kirja-arviosta.)