Viron presidentti Toomas Hendrik Ilveksen teos Omalla äänellä on mielenkiintoinen viesti Suomenlahden takaa. Kirja kertoo poikkeuksellisesta valtiomiehen urasta ja maasta joka on meitä lähellä mutta sittenkin etäällä. Ilves on oman määritelmänsä mukaan "amerikkalainen liberaali, virolaisittain konservatiivinen liberaali". Ilves on poliitikoksi lukenut mies, joka on sujuva puhuja ja kirjoittaja. Hänen käsityksensä kansainvälisestä politiikasta ovat samansuuntaisia kuin monien muiden "itäeurooppalaisten" kollegojen.
Ilveksen teos koostuu kahdesta osasta. Ensimmäisessä osassa kirjan toimittaja ja kokoaja Iivi Anna Masso, virolaisen Diplomaatia - lehden päätoimittaja, haastattelee presidenttiä puolentoista sadan sivun verran. Toinen osa rakentuu Ilveksen puheista ja kirjoituksista 1990-luvun jälkipuoliskolta nykypäivään. Haastatteluosassa Ilves paitsi kertoo itsestään taustoittaa myös omia tekstejään. Kirjaa lukiessa tulee mieleen, että haastattelu olisi hieman syvennettynä ja laajennettuna toiminut jo itsenäisenä teoksena.
Toomas Hendrik Ilves syntyi 1953 Ruotsissa virolaiseen pakolaisperheeseen. Poika oli vielä pieni kun perhe jatkoi vaellustaan Yhdysvaltoihin. Hän valmistui psykologian maisteriksi Columbian yliopistosta 1970-luvulla ja 1985 otti pestin Münchenissä sijaitsevalle amerikkalaisrahoitteiselle Vapaa Eurooppa - radioasemalle. Viron laulavan vallankumouksen vuosina hän auttoi Lennart Mereä luomaan ulkosuhteita. Palattuaan itsenäiseen Viroon Ilves lähetettiin suurlähettilääksi Washingtoniin. Hän innostui politiikasta, ryhtyi sosiaalidemokraattisen puolueen johtajaksi ja toimi ulkoministerinä. Poliittiseen uraan kuului myös kesken jäänyt vaalikausi europarlamentissa. Ilves valittiin riigikogussa Viron presidentiksi 2006. Hänet valittiin toiselle kaudelle kesän 2011 lopulla sekä sosiaalidemokraattien että oikeistolaisten hallituspuolueiden tukemana.
Ilves vannoo kansalaisvapauksien ja oikeusvaltion nimeen. Hänen opastajiaan ovat Locke ja ranskalaiset valistusfilosofit. Tärkeimpänä saavutuksenaan ensimmäisellä kaudellaan hän pitää perustuslain puolustamista. Myös kansalaisyhteiskunnan tukeminen on presidentin sydäntä lähellä. Ilves kammoaa tunkkaista nationalismia ja on kansainvälisen avautumisen kannalla.
Virolaisuus on Ilvekselle ennen kaikkea kieli-identiteetti: "Viron identiteetti on hyvin pitkälle kielellistä. Olet virolainen, kun puhut viroa. Kieli on uskontomme, ideologiamme ja se myös määrittelee kuka on virolainen. "Hän kertoo oman identiteettinsä muodostuneen monista rakennusaineksista, joista kansallisuus on vain yksi joskin tärkeä tekijä.
Ilveksellä on positiivinen suhtautuminen Viron venäjänkieliseen vähemmistöön. Sitä ei pidä syyllistää eikä kohdella muukalaisina. Ilves jakaa professori David Vseviovin kannan, että vähemmistöä pitäisi kohdella yksilöinä ja kansalaisina eikä yhtenä ryhmänä. Hän kutsuu venäjänkieliset ihmiset mukaan yhteen laajaan virolaiseen kansalaisyhteiskuntaan. Mutta presidentti tekee myös yliöliberaalin ehdotuksen vähemmistön erityistukien (mm. opiskelijakiintiöiden) poistamisesta, mikä toivon mukaan ei saa tuulta siipiensä alle.
Ilves sivuaa muitakin isoja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Hän mainitsee että maastamuuttajien määrä uuden itsenäisyyden aikana on jo suurempi kuin neuvostomiehitystä paenneiden ja heidän jälkeläisensä määrä. Presidentti tukee paluumuuttoon rohkaisevaa ohjelmaa. Hän kirjoittaa, että Virossa siedetään etuisuuksien leikkauksia protestoimatta, kun muistissa ovat vielä ankeammat kyyditysten ajat. Ehkä näin. Toisaalta opettajat ovat Virossa mielenosoittaneet palkkojensa puolesta ja ehkä suurempien protestien puuttuminen johtuu kansalaisyhteiskunnan – ja aivan erityisesti ammattiyhdistysten – heikkoudesta.
Ilves käy lävitse Viron historian paradoksia. Virolaiset liittyivät Eurooppaan
saksalaisten orjina joina he elivät 700- vuotta. Tuona aikana virolaiset saivat lännestä ensin katolisen uskon ja sitten luterilaisuuden. Jälkimmäisen ansiosta he oppivat lukemaan. Tämä voi olla ratkaiseva selitys sille että vasta muutamaa vuosikymmentä aiemmin maaorjuudesta vapautunut kansa 1918 kykeni luomaan oman valtion. Viron ensimmäinen itsenäisyys kesti vain 20 vuotta, mutta sinä aikana siitä tuli vauras sivistysvaltio. Ilves ei kuitenkaan idealisoi mennyttä vaan hän muistuttaa, että maassa luovuttiin demokratiasta jo ennen miehitystä. Ulkopoliittinen osaaminen ei ollut kummoista, josta esimerkkinä se että Viron edustus Yhdysvalloissa oli 1930-luvulla vain New Yorkin konsulaatin varassa. Virolaisuus kykeni elämään läpi miehityksen vuosikymmenet. Virosta tuli demokraattinen markkinatalousmaa, vaikka muitakin mahdollisuuksia olisi ollut. Tänään Viro on eurojäsenyyden myötä Pohjolan länsi-integroitunein valtio.
Ilves kertoo ulkovirolaisen kokemuksen hienosti. Puolalaisen siirtolaisen lapsi saattoi näyttää kartalta, mistä hänen vanhempansa ovat kotoisin. Virolaisella ei ollut paikkaa, jota osoittaa. Lapsuudenkuvitelmien Viro oli kuin Disneyn satumaa vuorineen. Ilves kävi Virossa ensi kerran 1984. Amerikanvirolaisen nuorukaisen kokemana Viro oli tuolloin "unelias, väsynyt, pelokas ja pölyinen": Hänen päällimmäinen muistonsa on monille "itäblokin" kävijöille tuttu : ihmisten pelko puhua. Presidentti on perustanut Muisti –instituutin, jonka tarkoituksena tutkia ja dokumentoida neuvostoajan ihmisoikeusrikokset. Helsingin yliopistossa 2007 pitämässään luennossa Ilves ottaa tiukan kannan neuvostojärjestelmään sopeutuneisiin. Heillä ei mitään puolustusta sillä jokainen yksilö on moraalisesti vastuussa valinnoistaan.
Ilves lainaa Joseph Brodskyn näkemystä, jonka mukaan "yksipuoluejärjestelmässä puolueeseen liittyminen osoittaa kesimääräistä suurempaa epärehellisyyttä". Brodskyn periaatteellisuus on ylevää, koska hän eli järjestelmässä oppiensa mukaan, mutta Ilves on muiden ulkopuolinen tuomari. On selvää että rikoksiin syyllistyneisiin suhtaudutaan ankarasti, mutta ehkei puoluejäsenyyttä voida pitää syntinä. Virossa ja muualla Baltiassa neuvostokomento näytti jatkuvan loputtomiin ja kaikkinainen edistyminen uralla oli kiinni puoluejäsenyydestä. Olisiko ihmisten pitänyt tieten tahtoen uhrautua pitäytymällä sisäiseen emigraatioon? Eikö se olisi vain voimistanut venäläisen virkakunnan tarvetta maassa? Entä pitäisikö meidän unohtaa, että tilaisuuden tullen juuri osa näistä sopeutuneista ryhtyi ajamaan Virossa ja muualla Baltiassa uudistuksia ja itsemääräämistä? Viron itsenäisyyshallituksen pääministeri Edgar Savisaar oli puolueen mies.
Ilves läpikäy Eurooppaa koskevia käsityksiä ja toteaa jo valistusfilosofien luoneen synkeän kuvan Itä- Euroopasta vastapainona edistyvälle Länsi-Euroopalle. Hän ei itse halua piirtää Euroopan rajoja maantieteen pohjalta, vaan näkee eurooppalaisuuden arvoina. Ilves on lainannut Milan Kunderalta ajatuksen "henkisen maantieteen itsemääräämisestä". Vuodesta 1984 lähtien Kundera ja myös puolalainen nobelisti Czesław Miłosz halusivat elvyttää Keski-Euroopan käsitteen, jonka kylmä sota oli haudannut alleen. Kunderan lähtökohta oli, että on mahdoton ajatus että Wien on "Länsi-Eurooppaa" ja siitä länteen sijaitseva vanha kulttuurikaupunki Praha "Itä-Eurooppaa". Ilves puolestaan haluasi laajentaa Pohjoismaiden piiriä niin että Viro mahtuisi mukaan. Hänen miestään Baltia on keinotekoinen identiteetti. Se luotiin 1800-luvulla tarkoittamaan saksalaisten vallan alla olevia nykyisen Viron ja Latvian alueita, Liettua ei kuulunut siihen historiallisesti tai kulttuurisesti. Sitten 1900-luvun alkuvuosikymmeninä Liettuasta tuli osa Baltiaa ja yhdestä Baltian maasta - Suomesta – osa Pohjolaa. Suomen paikka Pohjoismaissa on toki historiallisesti perustellumpi kuin Ilves antaa ymmärtää (onhan meillä ollut ruotsalainen kulttuuri- ja oikeusperinne), vastaavasti hän liioittelee Viron historiallista yhteyttä Pohjoismaihin (Ruotsin valta Virossa ei mitenkään muuttanut maan saksalaista luonnetta). Mitä nykypäivään tulee, presidentti perustelee Viron pohjoismaisuutta samanlaisella tavalla hoitaa asioita, korruption puuttumisella, internetin ja kännyköiden käyttäjien määrällä ja hyvällä englannin kielen osaamisella. Tähän voisi huomauttaa, että Viron sosiaalipolitiikka sitoo sen ennemmin muuhun Baltiaan kuin Pohjoismaihin. Viroa ja Latviaa yhdistää kansalaisuutta vailla olevien venäjänkielisten ongelma. Ehkä jatkossakin voidaan edistää Pohjolan ja Baltian läheistä yhteistyötä siirtämättä Viroa yhtään mihinkään nykyiseltä paikaltaan.
Ilves ei hymistele puhuessaan länsimaista. Kuten monet kollegansa entisessä itäblokissa, hän näkee lännen kerta toisensa jälkeen pettäneen neuvostojärjestelmää vastaan nousevat kansat vakauden nimissä. Hänellä on omakohtaisia muistoja siitä, miten Vapaa Eurooppa-radion Baltian toimituksia paimennetiin puhumaan Neuvostoliittoon jäämisen puolesta laulavan vallankumouksen aikana. Hänessä on myös paljon loukattua ylpeyttä siitä, miten jotkut länsieurooppalaiset ja suomalaiset ovat suhtautuneet ylenkatseella itäiseen Eurooppaan vapautumisen jälkeen. Ilves vaatii, että Euroopan Unionin on otettava vakavammin itäisen Euroopan maiden huolet. Nuo huolet liittyvät Venäjään. Georgian sota tai pikemminkin Etelä-Ossetian sota elokuussa 2008 antoi Ilvekselle aiheen puhua paradigman muutoksesta Euroopassa. Oli käynyt selväksi, ettei enää päde vuoden 1975 ETY-kokouksen periaate, jonka mukaan rajoja ei siirrellä sotatoimin. EU:n reaktio Venäjän sotatoimiin oli pehmeä. Ilveksen arvio lienee hyvin kärjistetty ja jättää huomiotta, että Georgia omilla toimillaan provosoi Venäjän hyökkäyksen. Presidentti on harmissaan, että Eurooppa on yhä riippuvaisempi Venäjän energiatoimituksista. Hän muistuttaa, ettei Venäjä ole painostanut toimituksen keskeytyksillä vain Ukrainaa vaan myös Baltian maita. Hän toteaa terävästi, että joidenkin jäsenmaiden intressien takia EU rikkoo omaa kilpailulainsäädäntöään Venäjän energiatoimitusten osalta. Energian tuottajayhtiö kun ei saisi omistaa jakeluverkkoa.
Ilves on närkästynyt siitä että hän on huomannut englannin kielensä amerikkalaisen aksentin johtaneen siihen että häntä pidetään Yhdysvaltojen ulkopolitiikan myötäilijänä. Presidentin esittämät näkemykset kuitenkin ovat sellaisia, että tuo ennakkoluulo osoittautuu oikeaksi. Tässäkin suhteessa presidentti on lähellä muun itäisen Euroopan vaikuttajien mielialoja. Irakin ja Afganistanin sodat, joissa molemmissa Viro on mukana, ovat hänen haastattelussa ilmaisemansa kannan mukaan läntisen demokraattisen järjestelmän puolustamista sitä uhkaavien tahojen vihamielisiä arvoja vastaan . Afganistanin kohdalla terrorismin vastaisesta toiminnasta vallitsee laaja yhteisymmärrys, mutta Irakin osalta näkemykset ovat hajonneet. Entä miten Venäjän ihmisoikeuksista huolestunut Ilves voi ohittaa Yhdysvaltojen Bushin kauden ihmisoikeusloukkaukset kuten kidutuksen salliminen, salaiset vankilat ja pidätykset ilman oikeudenkäyntejä?
Laajemmin Ilves puolusti itäeurooppalaisten osallistumista Yhdysvaltojen sotiin kommenttipuheenvuorossaan Jürgen Habermasin ja Jacques Derridan keskusteluartikkeliin. Hän viittaa Robert Kaganin tunnettuun toteamukseen, että Eurooppa on Venus ja Yhdysvallat Mars. Eurooppa noudattaa Kantin kirjan Ikuiseen rauhaan ajatuksia, Yhdysvallat kokee olevansa hobbesilaisessa eloonjäämistaistelussa. Ilveksen mukaan Länsi-Eurooppa saattoi kylmän sodan aikaan rakentaa Euroopan Unionia rauhanprojektina, kun se oli ulkoistunut hobbesilaisen eloonjäämistaiston Natolle ja neljännesmiljoonalle Eurooppaan sijoitetulle amerikkalaissotilaalle. Hän huomauttaa, ettei diktatuurien kanssa ei voida soveltaa kansainvälistä oikeutta kun ne eivät jaa sen perustana olevia sääntöjä. Siksi Yhdysvallat on valmis unohtamaan kansainvälisen oikeuden ja käymään sotaan kun kyse on joukkotuhoaseiden leviämisen tai kansanmurhien estämisestä. Itäisen Euroopan maat tukevat Yhdysvaltoja, koska heillä on omakohtainen kokemus hobbesilaisesta eloonjäämistaistosta samaan aikaan kun Länsi-Eurooppa on voinut elää Kantin Ikuisen rauhan oppien mukaan. Yhdysvaltojen unilateraalista toiminnasta hermostuneen Euroopan pitäisi olla valmis ottamaan vastuuta. Tähän kaikkeen voidaan huomauttaa, ettei hyökkäyksessä Irakiin ollut kuitenkaan kyse joukkotuhoaseista vaan epämieluisan hallinnon kaatamisesta. Ilveksen olisi toivonut ottavan kantaa demokratian vientiin hyökkäyssodalla, sillä siitähän raadollisempien suurvaltaintressien ohella lopultakin oli kysymys.
Ilves kertoo, että Lennart Merelle Suomi oli läheinen ja tärkeä esikuva. Hänelle itselleen Suomi on erilaisen taustan tähden henkilökohtaisesti vähemmän tärkeä kuin virolaisille yleensä. Mutta hän tunnustaa Suomen tärkeän merkityksen virolaiselle kulttuurille jo ennen itsenäistymistä. " Ehkä liettualaisilla oli yhtä hyviä kirjailijoita, mutta heillä ei ollut Suomea missä niitä julkaista".
Presidentti kiittää Suomea tuesta Viron valtion uudelleenrakentamisessa muttei halua Viron olevan maiden välisessä suhteessa pikkuveli. Poliittisella tasolla Viro varmasti onkin tasavertainen kumppani yhteistyössä, mutta näin ei ole taloudellisella alalla ainakaan nähtävissä olevassa tulevaisuudessa. Viro on saanut Suomesta ohjeita, miten sen tulisi toimia suhteessa Venäjään. Nyttemmin joissain "uussuomettumista" pelkäävissä suomalaisissa piireissä Ilves on idoli ja Viro halutaan nähdä esimerkkinä meille. Varmaan kuitenkin olisi järkevintä vain tunnustaa, että Suomella ja Virolla on pitkään ollut eri asema Venäjän suurvaltapolitiikassa ja se johtaa veljeskansat myös erilaiseen suhtautumiseen itänaapuriin. Suomi on ollut myös yhtäjaksoisesti itsenäinen niin pitkän ajan, ettei täällä ole samanlaista tarvetta uhmakkaaseen retoriikkaan kuin vasta parikymmentä vuotta sitten uudelleen kartalle ilmestyneessä Virossa.
(Paranneltu teksti Agricolan arvostelupalvelussa ilmestyneestä kirja-arviosta.)
Friday, November 18, 2011
Thursday, January 27, 2011
Liettuassa ahdistellaan juutalaisia partisaaniveteraaneja
Tämän jutun piti ilmestyä tänään torstaina Vainojen uhrien muistopäivänä Hesarin kulttuurisvuilla, mutta olivatkin jättäneet sen pois. Ilmestyköön nyt täällä.
x x x
Toisen maailmansodan haavat ovat auki Liettuassa. Saksalaismiehityksen aikana 1941-44 natsit ja liettualaiset yhteistoimintamiehet tuhosivat maan 600 vuotta vanhan juutalaisyhteisön. Kansainvälisen natsi- ja neuvostomiehityshallintojen rikoksia Liettuassa tutkivan komission mukaan maassa surmattiin kaikkiaan 203-206 000 juutalaista. Heistä liettuanjuutalaisia, litvakeja, oli 190 000 henkeä. Loput olivat Puolan pakolaisia ja mm. Saksasta tuotuja. Litvakeista jäi eloon runsas 20 000 henkeä, joista puolet evakuoituina Neuvostoliittoon. Pari tuhatta Vilnan ghetossa perustetun vastarintajärjestö FPO:n (Fareinikte Partisaner Organizatzie) riveihin järjestäytynyttä juutalaisnuorta oli paennut metsiin ja liittynyt neuvostopartisaaneihin, jotka taistelivat saksalaisjoukkoja ja heidän riveissään palvelevia liettualaisia poliisipataljoonia vastaan Vilnan seudulla itäisessä Liettuassa ja Valko-Venäjällä. Heistä vajaa tuhat selvisi hengissä sodan loppuun.
Liettualaisten osuus litvakien joukkotuhossa on arvioitu merkittäväksi. Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon 22. kesäkuuta 1941 Berliinissä muodostettu Liettuan aktivistirintama LAF käynnisti kapinan perääntyvää neuvostohallintoa vastaan. Jo tässä yhteydessä esiintyi juutalaisiin kohdistuneita veritöitä. Kaunanissa kokoontunut liettualainen hallitus, joka pyrki yhteistyöhön natsien kanssa riisti juutalaisten kansalaisoikeudet ja perusti ensimmäisen juutalaisten tappamiseen erikoistuneen poliisipataljoon. Tästä huolimatta hallitus ei saanut Saksan hyväksyntää vaan joutui lopettamaan toimintansa. Saksan palveluksessa oli kaikkiaan 25 liettualaista poliisipataljoonaa, jotka osallistuivat juutalaisten surmaamiseen niin Liettuassa kuin Valko-Venäjällä ja Ukrainassa. Liettuan kieleen jopa ilmaantui juutalaisten ampujaa tarkoittava sana žydšaudys. Neuvostojoukkojen uudelleenvallattua Liettuan 1944 juutalaisten surmatöihin osallistuneet liettualaiset pakenivat länteen tai liittyivät kansallisiin sissijoukkoihin, metsäveljiin. Neuvostovalta vangitsi, tuomitsi ja teloitti koko joukon juutalaisten ampujia. Liettuan itsenäisyyden palautuksen jälkeen Vilnan Kansanmurhan uhrien museossa entisessä KGB:n talossa on muistettu marttyyreina kaikkia talon kellarissa teloitettuja, vaikka jopa puolet heistä on tuomittu natsien rikostoveruudesta. Moni juutalaisten surmiin osallistunut metsäveli taas on noussut kansallissankarin asemaan. Simon Wiesenthal Centerin Jerusalemin toimiston johtajan Efraim Zuroffin mukaan kuluneen parinkymmenen itsenäisyyden vuoden aikana Liettuaan on karkotettu Yhdysvalloista kaksitoista sotarikollista, joiden joukossa Liettuan turvallisuuspoliisin natsimiehityksen aikainen Vilnan päällikkö Aleksandras Lileikis ja hänen varamiehensä Kazys Gimzauskas. Vain yksi heistä, poliisiupseeri Algimantas Dailide, on oikeudessa tuomittu juutalaisten ja puolalaisten pidätyksistä ja luovuttamisesta saksalaisille, mutta hänkään ei joutunut vankilaan, "koska on vanha eikä ole vaaraksi yhteiskunnalle". Zuroffin mukaan Liettuan oikeuslaitos on vitkutellut iäkkäiden karkotettujen syytetoimien kanssa niin kauan ettei heidän terveydentilansa enää mahdollista oikeudenkäyntiä.
Eipä siis ihme, että juutalaisyhteisö on tuohtunut, kun Liettuan oikeusviranomaiset ja media ovat viime vuosina ryhtyneet penkomaan juutalaispartisaanien väitettyjä sotarikoksia. Viimeksi esiin on noussut itäliettualaisen Koniuchyn (liettuaksi Kaniūkai) puolalaiskylän tapahtumat tammikuun lopulla 1944. Neuvostopartisaanit, joiden joukossa Vilnan ja Kaunasin gettojen taistelijoita, tekivät kostoiskun Puolan kotiarmeijan AK:n aseistamaan kylään, joka vastusti elintarvikeluovutuksia neuvostopartisaaneille. Iskussa nelisenkymmentä kyläläistä, heidän joukossaan lapsia, kuoli.
Tohtori Rachel Margolis (s.1921), joka itse on partisaaniveteraani, mainitsi Koniuchyn tapauksen alkujaan venäjäksi julkaistussa muistelmateoksessaan. Teos ilmestyi viime keväänä englanniksi nimellä A Partisan from Vilna (Academic Studies Press). Margolis nimesi Koniuchyn yhteydessä partisaanitoverinsa Fania Brantsovskyn (s.1922) ja Sara Ginaiten..Liettuan Konservatiiveja lähellä oleva päivälehti Lietuvos Aidas julkaisi tammikuun lopulla 2008 juutalaisvihamielisen artikkelin, jossa kysyttiin miksi ei Vilnassa Jiddish-instituutin kirjastonhoitajana toimivaa Brantsovskya aseteta syytteeseen ja Margolisia kuulla todistajana. Lehden vinkistä Liettuan syyttäjänviraston sotarikosten pääsyyttäjä Rimvydas Valentukevičius käynnisti tutkinnan ja kutsui Brantsovskyn kuultavaksi saman vuoden toukokuussa. Poliisi tavoitteli tuolloin myös Israelissa talvet asuvaa Margolisia hänen Vilnan asunnoltaan. Niinikään tutkintaan haluttiin ottaa Torontossa asuva Vilnan yliopiston entinen professori Ginaite.
Fania Brantsovskyn kuulustelusta tuli skandaali ja Yhdysvaltojen Vilnan suurlähetystö protestoi palkitsemalla hänet. Kansainväliset tuenilmaukset partisaaniveteraanille ovat jatkuneet: Brantsovsky sai syksyllä 2009 Saksan presidentin myöntämän ansiomitalin. Norjan Vilnan suurlähettilään Steinar Gilin aloitteesta eri maiden, myös Suomen, Vilnan lähetystöjen edustajat osallistuivat Brantsovskyn opastamaan kiertokävelyyn Vilnan gheton alueella. Brantsovsky on kiistänyt osallistuneensa Koniuchyn iskuun.
Rachel Margolis elää epävarmoissa tunnelmissa tyttärensä luona Israelin Rehovotissa. Nyt jo kolmena kesänä hän ei ole kyennyt käymään rakkaassa kotikaupungissaan Vilnassa, jonka Juutalaismuseon hyväksi hän on tavannut työskennellä. Hän ei halua matkustaa, koska syyttäjä saattaisi kuulustella häntä. Sama tilanne on Sara Ginaitella, joka yhä on ollut aktiivinen toimija Vilnan ja Yorkin yliopistojen yhteistyössä. Kaunasissa syntyneen Ginaiten oma vuonna 1999 Liettuassa ilmestynyt kirja Kaunasin juutalaisesta yhteisöstä 1941-44 todistaa, että hän oli Koniuchyn tapahtumien aikana partisaanitehtävässä kotikaupungissaan.
Syyttäjävirasto on aiemminkin ottanut hampaisiinsa entisen juutalaispartisaanin. Jo keväällä 2006 syyttäjä Valentukevičius halusi kuulustella Yitzhak Aradia (s.1926), joka on Israelin Yad Vashem-holokaustimuseon entinen johtaja ja jäsen Kansainvälisessä natsi- ja neuvostomiehityshallintojen rikoksia Liettuassa tutkivassa komissiossa. Arad on kuvannut partisaanien rankaisuretkeä vihamielisessä itäliettualaisessa Girdanin kylässä 1979 ilmestyneessä muistelmateoksessaan Partisan. From the Valley of Death to Mt. Zion. Girdanissa partisaanit polttivat taloja kostoksi kahden toverinsa surmasta. Myös Aradin tapauksen tutkinnassa aloite tuli lehdistöltä: ensimmäisen hyökkäyksen teki Liettuan toinen valtalehti Respublika, jonka omistaja-päätoimittaja Vitas Tomkus kunnostautui joitain vuosia sitten laatimalla useita pääkirjoituksia joissa todisteli juutalaisten ja homojen hallitsevan maailmaa. Liettuan syyttäjänvirasto esitti 2007 Israelille Aradia koskevan luovutuspyynnön, joka torjuttiin vihaisin sanakääntein. Aradin tutkinta keskeytettiin riittävän näytön puuttumisen tähden syksyllä 2008. Kenties asiaan vaikutti Liettuan tuolloisen presidentin Valdas Adamkusin voimakas vetoomus.
Entisiin juutalaispartisaaneihin Liettuassa kohdistunut viranomaisahdistelu ja mediapolemiikki ovat kärjistäneet Liettuan ja kansainvälisen juutalaisyhteisön suhteita. Samalla Liettua on saanut huomata läntisten maiden kriittisen suhtautumisen sen toimiin. Tammikuun 2010 lopulla joukko Yhdysvaltojen kongressin edustajienhuoneen jäseniä lähetti Liettuan konservatiivipääministeri Andrius Kubiliusille tiukkasävyisen kirjeen, jossa vaaditaan Rachel Margolisille rauhallista paluuta Vilnaan ja arvostellaan myös Fania Brantsovskyn, Sara Ginaiten ja Yitzhak Aradin kohtelua. Tällaiset protestit eivät kuitenkaan välttämättä auta, sillä Liettuan poliittinen eliitti on pääosin hyvin itseriittoista ja torjuu median tukemana ulkopuolisen arvostelun.
x x x
Toisen maailmansodan haavat ovat auki Liettuassa. Saksalaismiehityksen aikana 1941-44 natsit ja liettualaiset yhteistoimintamiehet tuhosivat maan 600 vuotta vanhan juutalaisyhteisön. Kansainvälisen natsi- ja neuvostomiehityshallintojen rikoksia Liettuassa tutkivan komission mukaan maassa surmattiin kaikkiaan 203-206 000 juutalaista. Heistä liettuanjuutalaisia, litvakeja, oli 190 000 henkeä. Loput olivat Puolan pakolaisia ja mm. Saksasta tuotuja. Litvakeista jäi eloon runsas 20 000 henkeä, joista puolet evakuoituina Neuvostoliittoon. Pari tuhatta Vilnan ghetossa perustetun vastarintajärjestö FPO:n (Fareinikte Partisaner Organizatzie) riveihin järjestäytynyttä juutalaisnuorta oli paennut metsiin ja liittynyt neuvostopartisaaneihin, jotka taistelivat saksalaisjoukkoja ja heidän riveissään palvelevia liettualaisia poliisipataljoonia vastaan Vilnan seudulla itäisessä Liettuassa ja Valko-Venäjällä. Heistä vajaa tuhat selvisi hengissä sodan loppuun.
Liettualaisten osuus litvakien joukkotuhossa on arvioitu merkittäväksi. Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon 22. kesäkuuta 1941 Berliinissä muodostettu Liettuan aktivistirintama LAF käynnisti kapinan perääntyvää neuvostohallintoa vastaan. Jo tässä yhteydessä esiintyi juutalaisiin kohdistuneita veritöitä. Kaunanissa kokoontunut liettualainen hallitus, joka pyrki yhteistyöhön natsien kanssa riisti juutalaisten kansalaisoikeudet ja perusti ensimmäisen juutalaisten tappamiseen erikoistuneen poliisipataljoon. Tästä huolimatta hallitus ei saanut Saksan hyväksyntää vaan joutui lopettamaan toimintansa. Saksan palveluksessa oli kaikkiaan 25 liettualaista poliisipataljoonaa, jotka osallistuivat juutalaisten surmaamiseen niin Liettuassa kuin Valko-Venäjällä ja Ukrainassa. Liettuan kieleen jopa ilmaantui juutalaisten ampujaa tarkoittava sana žydšaudys. Neuvostojoukkojen uudelleenvallattua Liettuan 1944 juutalaisten surmatöihin osallistuneet liettualaiset pakenivat länteen tai liittyivät kansallisiin sissijoukkoihin, metsäveljiin. Neuvostovalta vangitsi, tuomitsi ja teloitti koko joukon juutalaisten ampujia. Liettuan itsenäisyyden palautuksen jälkeen Vilnan Kansanmurhan uhrien museossa entisessä KGB:n talossa on muistettu marttyyreina kaikkia talon kellarissa teloitettuja, vaikka jopa puolet heistä on tuomittu natsien rikostoveruudesta. Moni juutalaisten surmiin osallistunut metsäveli taas on noussut kansallissankarin asemaan. Simon Wiesenthal Centerin Jerusalemin toimiston johtajan Efraim Zuroffin mukaan kuluneen parinkymmenen itsenäisyyden vuoden aikana Liettuaan on karkotettu Yhdysvalloista kaksitoista sotarikollista, joiden joukossa Liettuan turvallisuuspoliisin natsimiehityksen aikainen Vilnan päällikkö Aleksandras Lileikis ja hänen varamiehensä Kazys Gimzauskas. Vain yksi heistä, poliisiupseeri Algimantas Dailide, on oikeudessa tuomittu juutalaisten ja puolalaisten pidätyksistä ja luovuttamisesta saksalaisille, mutta hänkään ei joutunut vankilaan, "koska on vanha eikä ole vaaraksi yhteiskunnalle". Zuroffin mukaan Liettuan oikeuslaitos on vitkutellut iäkkäiden karkotettujen syytetoimien kanssa niin kauan ettei heidän terveydentilansa enää mahdollista oikeudenkäyntiä.
Eipä siis ihme, että juutalaisyhteisö on tuohtunut, kun Liettuan oikeusviranomaiset ja media ovat viime vuosina ryhtyneet penkomaan juutalaispartisaanien väitettyjä sotarikoksia. Viimeksi esiin on noussut itäliettualaisen Koniuchyn (liettuaksi Kaniūkai) puolalaiskylän tapahtumat tammikuun lopulla 1944. Neuvostopartisaanit, joiden joukossa Vilnan ja Kaunasin gettojen taistelijoita, tekivät kostoiskun Puolan kotiarmeijan AK:n aseistamaan kylään, joka vastusti elintarvikeluovutuksia neuvostopartisaaneille. Iskussa nelisenkymmentä kyläläistä, heidän joukossaan lapsia, kuoli.
Tohtori Rachel Margolis (s.1921), joka itse on partisaaniveteraani, mainitsi Koniuchyn tapauksen alkujaan venäjäksi julkaistussa muistelmateoksessaan. Teos ilmestyi viime keväänä englanniksi nimellä A Partisan from Vilna (Academic Studies Press). Margolis nimesi Koniuchyn yhteydessä partisaanitoverinsa Fania Brantsovskyn (s.1922) ja Sara Ginaiten..Liettuan Konservatiiveja lähellä oleva päivälehti Lietuvos Aidas julkaisi tammikuun lopulla 2008 juutalaisvihamielisen artikkelin, jossa kysyttiin miksi ei Vilnassa Jiddish-instituutin kirjastonhoitajana toimivaa Brantsovskya aseteta syytteeseen ja Margolisia kuulla todistajana. Lehden vinkistä Liettuan syyttäjänviraston sotarikosten pääsyyttäjä Rimvydas Valentukevičius käynnisti tutkinnan ja kutsui Brantsovskyn kuultavaksi saman vuoden toukokuussa. Poliisi tavoitteli tuolloin myös Israelissa talvet asuvaa Margolisia hänen Vilnan asunnoltaan. Niinikään tutkintaan haluttiin ottaa Torontossa asuva Vilnan yliopiston entinen professori Ginaite.
Fania Brantsovskyn kuulustelusta tuli skandaali ja Yhdysvaltojen Vilnan suurlähetystö protestoi palkitsemalla hänet. Kansainväliset tuenilmaukset partisaaniveteraanille ovat jatkuneet: Brantsovsky sai syksyllä 2009 Saksan presidentin myöntämän ansiomitalin. Norjan Vilnan suurlähettilään Steinar Gilin aloitteesta eri maiden, myös Suomen, Vilnan lähetystöjen edustajat osallistuivat Brantsovskyn opastamaan kiertokävelyyn Vilnan gheton alueella. Brantsovsky on kiistänyt osallistuneensa Koniuchyn iskuun.
Rachel Margolis elää epävarmoissa tunnelmissa tyttärensä luona Israelin Rehovotissa. Nyt jo kolmena kesänä hän ei ole kyennyt käymään rakkaassa kotikaupungissaan Vilnassa, jonka Juutalaismuseon hyväksi hän on tavannut työskennellä. Hän ei halua matkustaa, koska syyttäjä saattaisi kuulustella häntä. Sama tilanne on Sara Ginaitella, joka yhä on ollut aktiivinen toimija Vilnan ja Yorkin yliopistojen yhteistyössä. Kaunasissa syntyneen Ginaiten oma vuonna 1999 Liettuassa ilmestynyt kirja Kaunasin juutalaisesta yhteisöstä 1941-44 todistaa, että hän oli Koniuchyn tapahtumien aikana partisaanitehtävässä kotikaupungissaan.
Syyttäjävirasto on aiemminkin ottanut hampaisiinsa entisen juutalaispartisaanin. Jo keväällä 2006 syyttäjä Valentukevičius halusi kuulustella Yitzhak Aradia (s.1926), joka on Israelin Yad Vashem-holokaustimuseon entinen johtaja ja jäsen Kansainvälisessä natsi- ja neuvostomiehityshallintojen rikoksia Liettuassa tutkivassa komissiossa. Arad on kuvannut partisaanien rankaisuretkeä vihamielisessä itäliettualaisessa Girdanin kylässä 1979 ilmestyneessä muistelmateoksessaan Partisan. From the Valley of Death to Mt. Zion. Girdanissa partisaanit polttivat taloja kostoksi kahden toverinsa surmasta. Myös Aradin tapauksen tutkinnassa aloite tuli lehdistöltä: ensimmäisen hyökkäyksen teki Liettuan toinen valtalehti Respublika, jonka omistaja-päätoimittaja Vitas Tomkus kunnostautui joitain vuosia sitten laatimalla useita pääkirjoituksia joissa todisteli juutalaisten ja homojen hallitsevan maailmaa. Liettuan syyttäjänvirasto esitti 2007 Israelille Aradia koskevan luovutuspyynnön, joka torjuttiin vihaisin sanakääntein. Aradin tutkinta keskeytettiin riittävän näytön puuttumisen tähden syksyllä 2008. Kenties asiaan vaikutti Liettuan tuolloisen presidentin Valdas Adamkusin voimakas vetoomus.
Entisiin juutalaispartisaaneihin Liettuassa kohdistunut viranomaisahdistelu ja mediapolemiikki ovat kärjistäneet Liettuan ja kansainvälisen juutalaisyhteisön suhteita. Samalla Liettua on saanut huomata läntisten maiden kriittisen suhtautumisen sen toimiin. Tammikuun 2010 lopulla joukko Yhdysvaltojen kongressin edustajienhuoneen jäseniä lähetti Liettuan konservatiivipääministeri Andrius Kubiliusille tiukkasävyisen kirjeen, jossa vaaditaan Rachel Margolisille rauhallista paluuta Vilnaan ja arvostellaan myös Fania Brantsovskyn, Sara Ginaiten ja Yitzhak Aradin kohtelua. Tällaiset protestit eivät kuitenkaan välttämättä auta, sillä Liettuan poliittinen eliitti on pääosin hyvin itseriittoista ja torjuu median tukemana ulkopuolisen arvostelun.
Subscribe to:
Posts (Atom)