Liettuan vaikea vuosisata 1918-2018- ja liettulais-juutalaiset suhteet ilmestyy syyskuun alussa. Vielä on mahdollisuus 25 euron ennakotarjouksen tilaukseen: info@tiberiuskirjat.fi
Julkaisen ohessa kirjan esipuheen kiiinnostuksen herättämiseksi.
ESIPUHE
Jo julkaistessani kirjani Liettuan historian (2009) ajattelin, että palaan vielä laajemmin vuonna 1918 syntyneen modernin Liettuan valtion historiaan. Tämä aikomukseni on saanut lisäintoa siitä, että on ilmestynyt uutta historiantutkimusta ja historiantulkintaa, joka on tehnyt aiheelliseksi uuden suomenkielisen esityksen laatimisen. Kirjan alateemana on liettualaisjuutalaiset suhteet (joita rasittavat holokaustin ajan tapahtumat). Toinen alateema on liettualaisen kansallisen liikkeen ja katolisen kirkon tiivis suhde aina syntyajoilta 1800-luvulta lähtien. Yhä vielä kirkko on merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja. Kirjani ei ole tutkimus vaan se perustuu muiden tutkimukseen ja on kohtuullisen kattava yleisteos aihepiireistään.
Kun Puola- Liettuan yhteisvalta jaettiin naapureiden kesken, Liettua nujerrettiin venäläisiksi kuvernementeiksi 1795. Venäjän vallan alla alkoi kehittyä kuitenkin kieleen perustuva liettualaiskansallinen liike, joka irtautui puolalaisesta kulttuurista mutta joutui kamppailemaan myös venäläistämistä vastaan.
Historioitsija Timothy Snyder on verrannut kahta naapurikansaa, liettualaisia ja valkovenäläisiä, joista ensimmäiset onnistuivat kansallisissa pyrkimyksissään mutta jälkimmäiset eivät. Liettualaisten kohdalla kiistaton etu on ollut, että heidät erotti venäläisistä ja puolalaisista ei-slaavilainen kieli. Lisäisin tähän, että venäläisyyttä vastaan tärkeää on ollut myös katolinen usko, jota on pitänyt puolustaa Venäjän kirkon vaikutusyritystä vastaan venäläistämisen aikoina. Näin ei ole tapahtunut sulautumista.
Liettuan valtio palasi modernina kansallisvaltiona 1918 maailmansodan kurimuksesta ja joutui ensinnä käymään vapaussotaa kolmea vihollista vastaan. Käsittelen Suomessa tuntematonta sotaa varsin perusteellisesti. Historioitsija Tomas Balkelis on todennut, että vuosien 1914- 1920 väkivalta jätti Liettuaan ja liettualaiseen identiteettiin pysyvän jäljen. Joka tapauksessa väkivalta leijui Liettuan yllä, kun se oli lähes koko sotien välisen ajan konfliktissa Puolan kanssa havitellessaan Vilnaa ja 1930- alusta Hitlerin Saksan ja sitä tukevien paikallisten kansallissosialistien kanssa Memel- Klaipėdasta, jonka Liettua oli liittänyt itseensä 1923. (Liettua joutui viimein pakon edessä luovuttamaan kaupungin Saksalle maaliskuussa 1939.)
Myös sisäisiä oloja väritti väkivalta, oikeistoradikaali aktivismi oli vahvaa ja joulukuussa 1926 Liettuan hauras demokratia sortui Anatanas Smetonan valtaan nostaneen sotilasvallankaappauksen alle. Smetonan diktatuuri jatkui kesään 1940. Kaikesta tästä huolimatta Liettuasta kehittyi suhteellisen hyvinvoiva ja kulttuuriltaan edistynyt eurooppalainen valtio.
Juutalaiset, jotka olivat eläneet liettualaisten kanssa sopuisasti rinta rinnan 1300-luvun lopulta saakka, pääosin tukivat Liettuan itsenäisyyttä ja myös Smetonaa, joka piti kurissa puolueensa Kansallisen liiton- Tautininkain- avoimen juutalaisvastaisen ja fasistisen nuoren kaartin ja myös kansallisradikaalin opposition kuumakallet. Mutta liettualaiset joutuivat väistymään julkisista viroista ja talouden "liettualaistamisessa" heidät nähtiin esteenä. Varsinkin 1930-luvun lopulla esiintyi juutalaisvastaisia tihutöitä, joihin virkavalta kuitenkin tomerasti puuttui.
Käsittelen varsin laajasti "Liettuan vuosisadan keskiyötä", vuosia 1940-1953, jotka ovat Liettuan historian traagisimpia. Tärkein lähdekirjani on liettualaisten historioitsijoiden teos Lithuania in 1940-1991: the History of Occupied Lithuania, The Genocide and Resistance Research Centre, 2015. ( Liettuankielinen alkuperäisteos ilmestyi 2007.) Vastaavaa perusteellista ja myös kipeitä kysymyksiä käsittelevää miehitysten ajan historian yleisteosta ei tietääkseni ole muista Baltian maista.
Hitlerin ja Stalinin etupiirisopimuksen mukaisesti Neuvostoliitto miehitti Liettuan ja muut Baltian maat kesällä 1940 eli 80 vuotta sitten. (Vuonna 1939 osana ns. tukikohtasopimusta Stalin oli antanut Liettualle Puolalta valtaamansa Vilnan.) Vielä jälkeenkin päin ihmetyttää noiden maiden säyseä antautuminen siitä huolimatta, että mahdollisuutta menestykselliseen puolustautumiseen ei ollut. Jotkut kuitenkin pakenivat Liettuasta Berliiniin ja asettivat toiveensa Saksan ja Neuvostoliiton odotettavissa olevaan sotaan perustaessaan Saksan sotilastiedustelu Abwehrin kaitseman Liettuan aktivistirintaman LAF:n. Myös kotimaassa syntyi vastarintaryhmiä ja niiden maanalaisia lehtiä.
Kesäkuun 14. päivä 1941 alkoivat perheiden joukkokarkotukset napapiirin taakse ja itään, miehet pakkotyöleireille ja naiset ja lapset karkotuspaikkoihin. Karkotukset olivat suuri sokki. Vain harva näistä ihmisistä oli uhmannut neuvostovaltaa, mutta heidät haluttiin tuhota syntyperänsä tai entisen asemansa tähden. Saksan hyökkäys 22. kesäkuuta 1941 esti neuvostohallitusta jatkamasta tätä "puhdistusta".
Juutalaiset kommunistit olivat varsinkin miehityksen alkuvaiheessa näkyvästi esillä ja liettualaisten turhautuminen purkautui heihin ja samalla koko juutalaisyhteisöön. Turvallisuuspoliisi raportoi hyökkäyksistä juutalaisia vastaan ja kiihotuskampanjasta, johon LAF lentolehtisillään antoi tärkeän panoksen. Nationalistit loivat myytin juutalaisten kollektiivisesta petoksesta ja syyllisyydestä, vaikka kuten professori Liudas Truskan ja muiden tutkimuksista käy ilmi, vain pieni vähemmistö juutalaisista oli kommunisteja eikä heilläkään ollut suurta määräysvaltaa, ja monet muut yhteisöstä olivat neuvostoterrorin uhreja. Samanlainen myytti juutalaisten petoksesta luotiin Latviassa.
Kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon, Liettuasta ja koko Baltiasta tuli taistelutanner. Alkoi välittömästi juutalaisten kansanmurha. Saksan kuolemankaartissa Einsatzgruppe A:ssa, jonka toimialueena oli Baltia, Luoteis-Venäjä ja Valko-Venäjä, oli tuhatkunta miestä, kun huoltokin lasketaan mukaan, eikä se olisi selvinnyt juutalaisten ja muiden ei-toivottujen ihmisten surmista ilman paikallisten voimien laajaa osanottoa- varsinkin kun valtaosa juutalaista surmattiin puolen vuoden aikana kesä- joulukuussa 1941.
Baltian maihin tuotiin juutalaisia myös muualta Euroopasta surmattaviksi, ainakin Virossa heitä käytettiin ensin pakkotyöläisinä. Liettualaiset ja muut baltialaiset poliisipataljoonat osallistuivat juutalaisten surmiin myös itäisillä miehitysalueilla ja Puolassa.
Yhtä lailla kansanmurhan kohteiksi joutuivat romanit ja rikoksiin ihmisyyttä vastaan liittyvät mielisairaiden surmat ja sotavankien tuhoaminen. Liettuassa kostona neuvostopartisaanien iskuista tuhottiin myös maalaiskyliä, surmattiin asukkaat ja poltettiin talot, vaikkei partisaaneilla ollut tukea väestön keskuudessa.
Mainittakoon, että Saksan voitto sodassa olisi koitunut kohtalokkaaksi myös Baltian valtaväestölle. Puolet virolaisista ja latvialaisista ja peräti 85% liettualaisista oli määrä karkottaa ja loput sulauttaa saksalaisiin, jotka olisivat asuttaneet alueen. Niin kammottava kuin Stalinin hirmuvalta olikin, Hitlerin Saksa ylitti sen.
Liettuassa ja muualla Baltiassa juutalaisten kansamurha on yhä jos ei tabu, niin aihe jossa mieluusti omien maanmiesten osuutta vähätellään ellei kokonaan ohiteta. Baltiassa Liettuassa holokaustia tutkitaan eniten, Virossa nojataan yhä takavuosien Max Jakobsonin komission raporttiin.
Näen Liettuan/Baltian holokaustista kirjoittamisen Suomessa tärkeäksi varsinkin nyt, kun meilläkin antisemitismi (juutalaisvastaisuus), rasismi ja egoistinen nationalismi ovat nousussa. Vihan ideologiat ja vihanlietsonta, joka vakaina aikoina yleensä pysyvät yhteiskunnan kontrollissa, voivat poikkeustilanteessa ohjata ihmiset silmittömän väkivallan tielle.
Kesällä 1944 Liettua ja muu Baltia olivat taas taistelutantereena. Eloonjääneet liettuanjuutalaiset antoivat panoksensa natsismin lyömiseen puna-armeijan 16. liettualaisessa kivääridivisioonassa, jossa heitä oli liki kolmannes vahvuudesta, ja neuvostopartisaanien riveissä. Esittelen heidän sotatiensä uuden tiedon valossa.
Puna-armeija teki voittoisan paluun ja sen selustassa tulivat NKVD:n terrorijoukot. Liettuassa tällä kertaa syntyi voimakas aseellinen vastarintaliike, joka kutsui itseään partisaaneiksi mutta vuoteen 1949 täysimittaisena sotana jatkunut vastarinta oli tuomittu epäonnistumaan ja se tukahdutettiin vuoteen 1953 mennessä. Samaan aikaan neuvostohallinto harjoitti laajaa terroria ja pakkotyötuomioin ja joukkokarkotuksin alisti talonpojat maatalouden kollektivisointiin, kolhooseihin. Niin partisaanisodasta kuin neuvostoterrorista esitän uutta tietoa.
Neuvosto-Liettuan hallitus karkotti Vilnasta puolalaiset, joten sinne ei jäänyt juurikaan asukkaita, kun juutalaiset oli surmattu. Vilna venäläistyi nopeasti maahanmuuton myötä, mutta puolipakolla sitä asutettiin myös maaseudun liettualaisilla. Samoin kävi Memel- Klaipėdassa, josta pääosin saksalainen väestö oli suurimmaksi osaksi paennut puna-armeijan edestä. Myös ainakin 64 000 liettualaista, kolme prosenttia väestöstä, pakeni länteen. Valitettavasti heidän joukossaan hyvin monet natsirikoksiin osallistuneet onnistuivat saamaan turvapaikan lännessä.
Stalinin kuoltua maaliskuussa 1953 tilanne alkoi helpottua, eloonjääneet pakkotyövangit ja karkotetut pääsivät vähitellen palaamaan. Neuvosto-Liettuassa alkoi vähitellen olla mahdollista elää kohtuullisen normaalia elämää. Taloudellinen niukkuus alkoi olla turvallisuuspalvelun uhkaa stressaavampi tekijä. Liettualainen kansallinen ja eurooppalainen kulttuurielämä elpyi ihmeellisen vahvana, mutta uskonnonvapaudesta oli kamppailtava.
Liettuan kieli ja kansallisuus ei ollut missään vaiheessa samalla tavoin venäjänkielisen väestön maahanmuuton uhkaama kuin Virossa ja Latviassa. Liettualaisten määrä lisääntyi voimakkaan syntyvyyden ansiosta yli kolmanneksella( 36%) 1959-1989 kun pohjoisessa Baltiassa kantaväestön kasvu jäi alle 10%:n.
Eloonjääneet juutalaiset kokivat Stalinin erityissorron ( ”sionismin vastaisen kampanjan”), mutta 1950-luvun jälkipuoliskolla Liettuassa myös heidän kulttuurielämänsä elpyi vaikkakin rajoitettuna. Juutalaiset vaikuttivat myös koko tasavallan elämään ja kulttuuriin merkittävällä tavalla. Uuden ”sionismin vastaisen kampanjan” myötä 1960-luvulla alkoi alija, muutto Israeliin, vaikka sen puolesta oli taisteltava.
Katolista kirkkoa ja muita uskontokuntia ahdisteltiin jatkuvasta neuvostohallinnon pahimpana uhkana, vaikka painostuksen aste ja muoto hieman vaihteli eri aikoina. Liettuassa oli Baltian vahvin rauhanomaisen vastarintaliike, jonka keskiössä oli katolilaisten taistelu uskonnonvapauden puolesta.
Neuvostoliiton kriisiydyttyä Mihail Gorbatšov sai tilaisuuden yrittää uudistuksin pelastaa neuvostojärjestelmän. Hän epäonnistui. Mutta näin avautui tie myös Baltian maiden jälleenitsenäistymiselle. Liettua julisti itsenäisyytensä palautetuksi ensimmäisenä Baltian maana 11. maaliskuuta 1990. Siitä on nyt 30 vuotta.
Liettua on yllättävän nopeasti kehittynyt modernina eurooppalaisena valtiona, vaikka sillä ei Viron tapaan ole ollut isoveljeä, joka opastaa ja tukee. Mutta Liettuaa koettelee vanha vitsaus, joka on alkanut 1800-luvulla: joukkomittainen siirtolaisuus. Liettuan väkiluku oli 1990 noin 3,7 miljoonaa, 2018 enää 2, 8 miljoonaa. Neljännes väestöstä (24%) on kadonnut suurimmaksi osaksi maastamuuton tähden. Juutalaisia Liettuassa elää enää noin 3 000 henkeä, mutta kuten käy ilmi yhteisö on hyvin juurtunut. Liettua on historiallisessa perspektiivissä Irlannin jälkeen suhteellisesti eniten väestöä siirtolaisuudessa menettänyt Euroopan maa.
On syytä mainita, että erikseen mainittujen lähteiden lisäksi olen kirjassa tukeutunut pitkälti Wikipedian artikkeleihin henkilöistä, instituutioita ja tapahtumista. Olen käyttänyt liettualaista versiota (lt.Vikipedija), mutta myös englanninkielistä ja puolankielistä Wikipediaa.
Haluan antaa lukijalle joitain vihjeitä. Varsinkin sotahistorian harrastaja voi jäädä kaipaamaan karttoja havainnollistamaan sotatapahtumia vapaussodassa, toisessa maailmansodassa ja kansallisessa partisaanisodassa. Kirja on laajentunut siinä määrin, ettei ole mahdollista niitä liittää mukaan. Luotan, että kiinnostunut lukija turvautuu verkon karttalähteisiin ja luo niiden pohjalta tarkemman kuvan itselleen.
Käsittelen suhteellisen runsaasti myös Liettuan musiikkia ja muita taiteita. Tässäkin kehotan lukijaa rikastuttamaan kokemusta etsimällä kuultavaa ja nähtävää internetistä, jossa sitä löytyy varsin hyvin. Kirjallisuuden kohdalla annan vinkkejä käännöksistä suurille kielille, sikäli kuin niitä löytyy. Suomeksi ei valitettavasti liettualaista kirjallisuutta juuri ole käännetty.
Kiitän Tiberius kirjoja kirjani ottamisesta julkaistavakseen.
Omistan tämän kirjan liettualaiselle runoilijalle ja esseistille, pitkän linjan ihmisoikeuksien ja suvaitsevaisuuden puolustajalle, Yalen yliopiston slaavilaisen kirjallisuuden emeritusprofessori Tomas Venclovalle, joka on palannut kotimaahansa, josta hänet kerran karkotettiin.
Tampereella, 7. helmikuuta 2020
Aulis Kallio
