Friday, February 10, 2006

Kuka muistaa armenialaiset? (2005)

Ensi perjantaina 24. huhtikuuta vietetään armenialaisten kansanmurhan 100-vuotismuistopäivää. Jaan Kanavassa (4-5/2005  ja Ny Tidissä keväällä 2005 julkaistun artikkelini Kuka muistaa armenialaiset? Kun kirjoituksessa mainitaan ettei suomeksi ole kansamurhasta kirjoja, niin on todettava että tilanne on  vähän korjaantunut. 2011 Likeltä tuli Serafim Seppälän Armenian kansanmurhan perintö ja aivan vasta Basam books julkaisi eloonjääneen todistajan  Grigoris Balakianin Armenialaisten Golgatalla-muistelmat armenialaisten kansanmurhan vuosilta 1914-1916, ensimmäinen osa. Päivitetty 19/4 2015.


x x x


KUKA MUISTAA ARMENIALAISET?

Viime joulukuussa, Euroopan Unionin ja Turkin sopiessa jäsenyysneuvotteluista, Ranskan ulkoministeri Michel Barnier kertoi Ranskan vaativan ”Armenian tragedian” tunnustusta jäsenyysneuvottelujen kuluessa, vaikkei esitä sitä jäsenyysehdoksi. Suomen johtava päivälehti katsoi asiakseen nyreksiä ranskalaisministerin kannanottoa pääkirjoituksessaan. Armenialaisten tragedia on vuosikymmeniä ollut Suomessa täysin pimennossa. Tuorein aiheesta suomeksi julkaistu teos on Franz Werfelin romaani 40 päivää Musa Daghilla 1930-luvulta.
Kuitenkin juuri viime vuosikymmeninä armenialaisten tragedian tutkimus ja muistaminen ovat kansainvälisellä tasolla saaneet uuden ulottuvuuden. Armenialaisten kansanmurha on parina viime vuosikymmenenä saanut myös ennennäkemättömän laajan kansainvälisen tunnustuksen. Turkki on joutunut puolustuskannalle pitäytyessään historiallisten tosiasioiden kieltämiseen. Armenialaisten kansanmurhan tunnustaminen ei ole vain periaatteellinen kysymys, vaan se liittyy ajankohtaisiin kysymyksiin. Ensiksikin armenialaiskysymyksen käsittely mittaa Turkin demokratian ja kansalaisyhteiskunnan kypsyyttä ja vähemmistöjen kohtelun "eurooppalaisuuden" astetta. Tähän ovat kiinnittäneet huomiota turkkilaiset ihmisoikeusaktivistit. Sen ohella kysymys liittyy Etelä-Kaukasiaan epävakaaseen tilanteeseen. Armenian ja Azerbaidzhanin selkkauksessa Vuoristo-Karabahissa armenialaispuoli on kokenut taistelevansa estääkseen vuosien 1915-23 kauhujen toistumisen. ”Eurosuomalaisella”mielipiteellä ei pitäisi olla mitään syytä ihmetellä Ranskan esittämää kantaa. Pikemminkin voisi kysyä miksi Suomi on ollut tyyten ulkona ”armenialaiskysymyksen” käsittelystä. Kuluvan vuoden huhtikuun 24. päivä vietetään Armenian kansanmurhan yhdeksättäkymmenettä vuosipäivää. Lienee paikallaan käydä lävitse tämän Euroopan ”suuren sodan” synkimmän tapahtumasarjan taustat, vaiheet ja jälkiheijastukset.

I

Armenialaiset, "Araratin lapset", ovat Vähä-Aasian kansa, jotka ovat asuttaneet eteläistä Kaukasiaa ja nykyistä itäistä Anatoliaa kolmisen tuhatta vuotta. Välimeren rannan "Vähä-Armeniaa", Taurus-vuorten Kilkiaa, varhaiskeskiajalta saakka. Armenialaiset itse kutsuvat maataan Hajastaniksi.Kristinuskon he omaksuivat ensimmäisenä kansakuntana toisen ja kolmannen kristillisen vuosisadan vaihteessa Valtiollisen suuruudenajan päätyttyä loma erityslaatuinen mutta omalaatuinen  apostolinen kirkko on vaalinut armenialaisten etnis-uskonnollista yhteisöllisyyttä. Armenialainen kirjallinen perinne on pitkä ja rikas.Se on säilynyt Etshmiadzinin pyhässä kaupungissa. Niin kaupunkikulttuuri kuin maanviljelys ovat myös vanhaa perua. Armenia on sijannut yhdessä vanhan- ja keskiajan tärkeimmässä strategisessa liikenneristeyksessä ja joutunut taiteilemaan vähintään kahden imperiumin välissä.

Islamilainen valloitus alisti ja jakoi armenialaiset.Ottomaanien sunni-islamilaisen sulttaanikunnan/kalifaatin väestö oli jaettu islamilaisen lain mukaan uskontokunnittain milleteihin. Suurin millet olivat muslimit. Kreikkalainen millet käsitti kaikki ortodoksikristityt, puhuivatpa he kreikkaa tai muita kieliä. Armenialaiset olivat homogeenisin millet, sillä uskontokunnan jäsenet valtaosin puhuivat armeniaa.Juutalainen millet oli kreikkalaisten tapaan kieleltään ja perinteiltään heterogeeninen ryhmä. Kutakuinkin sama asema oli sillä armenialaiskansan osalla, joka joutui shiiamuslimien valtaaman Persian valtaan. 1800-luvun alkupuolella Keisarillinen Venäjä valloitti suuren osan persialaisesta Armeniasta.

Ottomaanit noudattivat arabeilta periytyvää islamilaista lakia myös eri uskontokuntien oikeuksien ja velvollisuuksien määrittelyssä. Muslimit olivat hallitseva kasti, kun taas kristityt ja juutalaiset elivät monien rajoitusten alaisina ryhminä dhimmi-kategoriassa.Tarkkaan säädellyn
syrjityn aseman kääntöpuolella avautui myös mahdollisuuksia. Islamilaisen lain mukaan muslimin ei pitänyt elellä vääräukoissa maissa tai opetella niiden kieliä. Tämän seurauksena kristityille avautui mahdollisuuksia diplomatian, kaupan, tieteen ja kulttuurin alalla. Ensinnä ja eniten tämä hyödytti kreikkalaisia, myöhemmin myös armenialaisia. Vastaavasti kristityille avautuivat ensinnä Euroopan kulttuurivaikutteet, joihin kuului 1800-luvulla myös kansallisuusaate.Suurin osa armenialaisista oli kuitenkin talonpoikia ja he elivät historiallisessa Armeniassa, joka oli jaettu kuuteen vilietiin, maakuntaan:
Sivas, Mamuret el-Aziz (Kharput), Erzerum, Bitlis,Dyarbekir ja Van. Tarmokkaan turkkilais- ja kurdiasutustoiminnan tähden armenialaiset olivat menettäneet enemmistönsä kaikilla näillä alueilla jo 1800-luvulla.

Kreikan vapauduttua armenialaiset muodostivat sulttaanikunnan ja kalifaatin suurimman vähemmistöryhmän. 1800-luvun puolivälissä alkoi ottomaanien ja Venäjän imperiumin jakaman Armenian kansallinen herätys, jota ulkoarmenialaiset yhteisöt tukivat. Ottomaanien Armeniassa kansanopetus, kirjallisuus, lehdistö levisivät myös maaseudun kyliin. Poliittiset puolueet alkoivat järjestäytyä ensin Venäjän Armeniassa ja levittäytyivät myöhemmin yli rajan ottomaanien alueelle. Ne vaativat uskontokuntien yhdenveroisuutta, poliittisia vapauksia, sosiaalisia uudistuksia ja kansallisia oikeuksia. Bulgarian kapinaan liittyneen Turkin-Venäjän sodan jälkeen Euroopan vallat uudistivat vaatimuksensa armenialaisten puolesta. Vuoden 1878 Berliinin sopimuksen 16. artiklan mukaan ottomaanien hallitus ”ryhtyy viivytyksettä parannuksiin ja uudistuksiin armenialaisten asumissa maakunnissa ja takaa heidän turvallisuutensa tsherkessejä ja kurdeja vastaan.” Samassa artiklassa Istanbulin hallitus sitoutui raportoimaan toimistaan Euroopan valloille, jotka valvovat tämän tavoitteen toteuttamista. Artikla jäi kuolleeksi kirjaimeksi. Varsinkin Englannin intresseissä oli Turkin pönkittäminen Venäjän vastaisena puskurina.1890-luvulla armenialainen liike vaati uudistusten toteuttamista, mihin sulttaani Abdül Hamid II vastasi laajamittaisella verilöylyillä vuosina 1894-96. Ne vaativat 200 000 armenialaisen hengen. Keskeinen rooli armenialaisliikkeen tukahduttamisessa oli kurdien kevyellä ratsuväellä.
Samaan aikaan olot Venäjän Armeniassa kiristyivät. Armenialaiskansallinen liike kohtasi omat sortovuotensa. Tataarit, joita 1930-luvulla alettiin kutsua azereiksi, toimivat imperiumin välikappaleena. Alkuvuodesta 1905 tataarit toimeenpanivat armenialaisjoukkomurhia Nahitshevanissa, Karabahissa, Bakussa ja sitä ympäröivillä öljykentillä.

Vuosisadan vaihteen lähestyessä Turkissa virisi nuorturkkilaisen liike, joka halusi uudistaa ottomaanien valtakuntaa esikuvanaan Saksa.Vuonna 1908 nuorturkkilaiset upseerit kaappasivat vallan ja he saivat myös armenialaisten tuen. Uuden nuorturkkilaisen hallituksen ensimmäinen ulkoministeri oli armenialainen. Nuorturkkilaisen vallankumouksen ohjelmaan kuului perustuslaillinen monarkia, uskontokuntien yhdenveroisuus ja vapailla vaaleilla valittu parlamentti. Vuonna 1909 sulttaani Abdül Hamid yritti vastakaappausta, jonka yhteydessä järjestettiin armenialaisten joukkomurhia. Vääräuskoisen armenialaisen vähemmistön yhdenvertaisuus oli niitä jumalattomia uudistuksia, joilla vanhaturkkilainen puolue kiihotti kansaa nuorturkkilaisia vastaan. Nuorturkkilaiset kukistivat kaappausyrityksen. Mutta nuorturkkilaisten puolue Ittihad ve Terakke Cemiyeti (Yhtenäisyyden ja edistyksen komitea) omaksui keskieurooppalaisen nationalismin jyrkimmässä muodossaan. Valtakunnan uudistamisen ja koko Keski-Aasian käsittävän panturkkilaisen, "turanilaisen" suurvallan luomisen perusedellytys oli turkkilaistamisella saatava yhtenäisyys.Vuonna 1911 Ittihad nousi tosiasiassa diktatoriseen asemaan ja puolueen sisällä valta keskittyi ensimmäisen maailmansodan alla triumviraatille, jonka muodostivat laivastoministeri Cemal Pasha, sotaministeri Enver Pasha ja sisäministeri Talaat Pasha. Talaat, jota pidetään kolmikon pahana henkenä, oli taustaltaan bulgarialainen muslimi (pomakki) ja aiemmalta ammatiltaan lennätinvirkailija. Elokuussa 1914 puolueen keskuskomitea perusti armenialaiskysymystä varten puolisotilaallisen Erityisjärjestön ( Teskilat i-Maksushiye), jota johti lääketieteen tohtori Behaeddin Shakir.

II

Suuren sodan puhjettua vuonna 1914 ottomaaninen valtakunta liittyi keskusvaltoihin. Jo ennen sotaa maan hallinnon ja armeijan uudistaneet saksalaiset neuvonantajat olivat omalta osaltaan vaikuttaneet puolikuun imperiumin orientaatioon. Turkkilaisten sotilaallinen menestys oli alusta saakka heikko, mutta oman erityissotansa Ittihad oli päättänyt voittaa. Puolueen keskuskomitean suljetussa istunnossa helmikuussa 1915 pääideologeihin kuuluva lääketieteen tohtori Nazim, vaati armenialaiskysymyksen kertakaikkista ratkaisua. ”Jos tämä puhdistus ei ole lopullinen, se johtaa väistämättä ongelmiin. Siksi on ehdottoman välttämätöntä eliminoida armenialainen kansa kokonaisuudessaan niin ettei maan päällä enää ole armenialaista ja koko käsite Armenia on hävitetty. Nyt olemme sodassa emmekä koskaan saa parempaa tilaisuutta kuin tämä.” (Tämä panturkkilaisuuden profeetta oli dömne, juutalais-islamilaisen synkretistisen lahkon jäsen.)

Armenialaisten tuhoamisessa edettiin vaiheittain. Alkuvuodesta 1915 alettiin armenialaisilta kerätä pois aseita, joiden kantamiseen itsepuolustuksena heillä oli ollut lupa nuorturkkilaisesta kumouksesta lähtien. Armenialaiset tiesivät odottaa pahinta, mutta vain harvat pitivät aseensa ja tekivät vastarintaa.Vanin kaupungissa armenialaiset ryhtyivät kapinaan ja saivat pidettyä asemansa. Suuri osa asekuntoisista armenialaisista miehistä oli tietenkin mobilisoitu armeijaan. Vaikka sotaministeri Enver Pasha oli ylistänyt armenialaisten rohkeutta ja isänmaallisuutta, heidät siirrettiin taistelujoukoista työpataljooniin, joissa he tekivät käytännössä pakkotyönä teitä. Santarmien valvonnassa tehdyt urakat päättyivät armenialaisten joukkoteloituksiin.

Huhtikuun 24. päivän vastaisena yönä 1915 Konstantinopolin (Istanbulin ) armenialaisyhteisön vaikuttajat pidätettiin ja useimmat heistä teloitettiin. Samanlainen terroriaalto armenialaisyhteisön eliittiä vastaan pyyhkäisi kautta maan. Kun armenialaisyhteisöltä oli viety johtajat ja asekuntoiset miehet, niin santarmit joita tukivat vapaaehtoiset miliisit kokosivat vanhukset, naiset ja lapset loputtomille kuolemanmarsseille Mesopotamian ja Syyrian aavikoiden leireille. Jano, nälkä, uupumus, sairaudet ja summittaiset murhat verottivat karkotuskolonnia. Nuoret tytöt vietiin orjiksi. Murhaamisen, raiskaamisen ja ryöstämisen orgioihin osallistuivat innolla karkotusreittien varren muslimiväestö – turkkilaiset, tsherkessit, kurdit. Armenialaisten tyhjät kodit täyttyivät pian uusilla asukkailla. Armenian selviytymistarinan kirjoittanut professori Chistopher Walker toteaa, että” hallituksen toteuttama turkkilaisten, tsherkessien ja kurdien uudisasutus oli tästä lähin armenialaisten surmaamisen prosessin keskeinen piirre.” Uudisasutustoiminta sotaoloissa ei olisi voinut sujua niin nopeasti ellei ittihadistien hallituksella olisi ollut ennakkosuunnitelmaa sen toteuttamista.

Tietoja armenialaisten kohtalosta levisi reaaliaikaisesti ulkomaailmaan kiitos konsulien, lähetyssaarnaajien ,ulkolaisten matkaajien ja myös hirmutöistä kauhistuneiden turkkilaisten.Yhdysvaltojen suurlähettiläs Henry Morgenthau vanhempi keräsi hyvin tarkat tiedot raportteihinsa ja julkaisi vuonna 1918 klassikkoteoksen The Tragedy of Armenia. Amerikkalainen lehdistö, ja aivan erityisesti New York Times, seurasi Vähän-Aasian tapahtumia tiiviisti.
Jo toukokuussa 1915 Englanti, Ranska ja Venäjä jättivät Yhdysvaltojen suurlähetystön kautta.Turkille nootin, jossa varoitettiin että armenialaisten vainoon syylliset vastaavat sodan päätyttyä rikoksistaan oikeudessa. Historioitsija Arnold J. Toynbee kokosi Englannin hallituksen toimeksiannosta vuonna 1916 ilmestyneen sinisen kirjan The Treatment of the Armenians in the Ottomans Empire 1915-16.

Saksan ulkoministeriön arkistoja tutkinut historioitsija Ulrich Trumpener on osoittanut, että myös Berliinissä tiedettiin tarkalleen mitä liittolaisvaltiossa tapahtui. Kesällä 1916 suurlähettiläs Kreivi Wolff-Metternich raportoi valtakunnankanslerille, että armenialaisten tuhoaminen on turkkilaisille itsetarkoitus vaikka se häiritsee sotaponnistuksia. Hän arveli hallituksen jo valmistautuvan tappioon, mutta ”kenelläkään ei ole enää voimaa hallita Komitean monipäistä hydraa, shovinismia ja fanatismia…Turkkilaistaminen tarkoittaa jokaisen ei-turkkilaisen karkottamista tai tappamista.” Saksan hallitus ei reagoinut millään tavoin armenialaisten tuhoon, vaikka ennen muuta ottomaanien lähetyskentät tunteva teologi Johannes Lepsius koetti taivutella ulkoministeriötä kannanottoon. Kun Lepsius koetti mobilisoida seurakuntia tukemaan armenialaisia, hän joutui salaisen palvelun valvonnan ja häirinnän kohteeksi.

Vuonna 1918 nuorturkkilainen triumviraatti solmi aselevon ympärysvaltojen kanssa, erosi ja pakeni maasta. Armenia julistautui itsenäiseksi. Yhdysvaltojen presidentti Woodrow Wilson ilmoittautui Armenian itsenäisyyden ja rajojen takaajaksi. Armenian valtion asema sai muodollisen tunnustuksen Sèvresin rauhansopimuksessa vuonna 1920. Sèvresin sopimus myös velvoitti Turkin myös selvittämään sodan aikana kadonneiden armenialaisten kohtalon. Niinikään Turkkia vaadittiin luovuttamaan armenialaisten vainoon syyllistyneet sotarikolliset ympärysvalloille. Mutta Mustafa Kemalin (Kemal Atatürkin) johtama nationalistien vallankaappaus mitätöi rauhansopimuksen ja turkkilaiset valtasivat Armenian yhteistuumin Neuvosto-Venäjän kanssa.Turkkilaiset miehittivät sopimuksessa Armenialla annetut kuusi itäisen Anatolian maakuntaa eli historiallisen läntisen Armenian.Lopun Jerevanin tasavallasta nielaisi Neuvostoliitto. Yhdysvallat oli kääntynyt isolatinistiseen politiikkaan ja menettänyt kiinnostuksensa Armeniaan. Uusi kemalistinen Turkki tarjosi sitä paitsi mahdollisuuksia niin öljyalalle kuin protestanttiselle lähetystoiminnalle. Euroopan vallat potivat omaa sotakrapulaansa.

Vuonna 1922 turkkilaiset joukot tuhosivat Smyrnan (Izmirin) armenialais- ja kreikkalaisyhdyskunnan. Sataman edustalla oleva Englannin laivasto-osasto kieltäytyi evakuoimasta pakolaisia. Kansanmurhaa on täydentänyt kulttuuriperinnön tuhoaminen: kirkot ja hautausmaat on hävitetty, paikkojen nimet muutettu. Vielä meidän päivinämme maan vähäisellä armenialaisyhteisöllä ei ole ollut oikeutta käyttää ja opettaa omaa kieltään Turkin Armenian tasavallan vastainen raja on yhä suljettu liikemiesten toiveiden vastaisesti.

III

Viime vuosisadan kansanmurhia analysoinut politiikan sosiologi Irving Horowitz on käyttänyt armenialaisten kohtaloa kuvaamaan sitä, miten hyvinkin erilaiset valtiomuodot ja poliittiset eliitit voivat omaksua kansanmurhan ideologian ja mobilisoida kuolemankoneiston. Sulttaani aloitti armenialaisen vähemmistön tuhoamisen ottomaanisen imperiumin nimissä. Nuorturkkilaiset jatkoivat prosessia turkkilaisen nationalismin nimissä. Kemalistit, jotka korvasivat tappion kärsineet nuorturkkilaiset, veivät prosessin loppuun kehityksen ja integraation nimissä. Horowitz huomauttaa, että ”näin vuosien 1893 ja 1923 välisenä aikana karkeasti ottaen 1 800 000 armenialaista tapettiin ja miljoona muuta karkotettiin ilman että mikään valtiota ohjannut
poliittinen tai sotilaallinen eliitti olisi tuntenut vastuuta teurastuksen lopettamisesta ”.

Kansanmurha verotti ottomaanien valtakunnan armenialaisia suhteessa yhtä paljon kuin holokausti Euroopan juutalaisia. Länsiarmenialaiselle kulttuurille isku oli yhtä tuhoisa kuin holokausti Itä-Euroopan juutalaiselle kulttuuriperinteelle. Länsiarmenialainen perinne elää nykyään Ranskassa, Kaliforniassa ja Libanonissa, jonka väestöstä armenialaisia on 5 prosenttia. Armenialaisten kansanmurhalla ja holokaustilla on tutkimuksessa nähty kiinteä yhteys modernina kansanmurhapolitiikkana. Kansanmurhat eivät ole uusi ilmiö, mutta vielä 1800-luvun kolonialistisessa valloituksessa sillä tavoiteltiin jonkin alueen hallintaa. Armenialaiset ja juutalaiset olivat enemmän tai vähemmän integroitunut historiallinen vähemmistö asumissaan maissa

Kemal Atatürkin ajoista asti Turkki on kiistänyt armenialaisten kansanmurhan. Turkkilaisen käsityksen mukaan armenialaiset oli määrä vain siirtää uusille asuinsijoille, koska he olivat epäluotettava rajamaan kansa. Armenialaisten väitetään avustaneen etenevää Venäjän armeijaa. Sotaoloissa tässä väestönsiirrossa tapahtui virheitä ja ylilyöntejä, joiden seurauksena 300 000 armenialaista menehtyi. Rinnakkaisen selitysmallin mukaan Armenian kansallisuusliike oli jo 1890-luvulla käynnistänyt armenialaisten ja muslimien (turkkilaisten ja kurdien) välisen etnisen konfliktin, joka suuren sodan vuosina kärjistyi äärimmilleen. Turkkilaisen näkemyksen mukaan kyse oli sisällissodasta eikä suinkaan kansanmurhasta.

Yhä vielä Turkin hallitus julkaisee eri kielillä uusia teoksia oman näkökulmansa tueksi. Tarkoituksena on ollut vaikuttaa sekä Yhdysvaltojen että Euroopan mielipiteeseen. Tämä valistustyö on ollut tiivistä myös Suomessa päätellen vaikka siitä, että kaikki Tampereen yliopiston kirjaston tietokannasta löytyvät armenialaiskysymystä käsittelevät teokset ovat Turkin valtion julkaisemia. Turkki on värvännyt asiansa taakse myös joitain läntisiä historioitsijoita, mukaan lukien islamin historiankirjoituksen Grand Old Manin Bernard Lewisin. Lewis on ollut tuomiolla pariisilaisessa käräjäoikeudessa väitteestään, etteivät ottomaaninen toimet olleet suunniteltu, keskitetysti ohjattu armenialaisten kansanmurha.

Mistä johtuu Turkin harvinaislaatuisen tiukka ja totaalinen pitäytyminen kansanmurhan kiistämisessä? Varsin uskottavan selityksen tarjoaa Sakassa ja Yhdysvalloissa vaikuttava turkkilainen historioitsija Taner Akçam teoksessaan From Empire to Republic - Turkish Nationalism and the Armenian Genocide.Tutkimus osoittaa, että Mustafa Kemalin ensimmäiset tukijat Turkin vapaussodassa länsivaltoja vastaan olivat brittien sotarikollisina etsintäkuuluttamia Itithadisteja, ja heistä pitkälti muodostui tasavallan ensimmäinen johtoryhmä. Mustafa Kemalin liikkeen taloudellisena tukijana taasen oli armenialaisten omaisuuden anastuksella rikastunut Anatolian "uusrikkaiden" ryhmä. Tämä ei sovi tasavallan synnystä luotuun myyttiin.

IV

Toisen maailmansodan seurauksena armenialaiskysymys ajankohtaistui pitkän hiljaisen kauden jälkeen. Toukokuussa 1948 julkaistussa Yhdistyneiden kansakuntien talous- ja sosiaalineuvoston alaisen sotarikoskomission raportissa armenialaisten kansamurhasta vedetyt johtopäätökset esitetään ennakkotapauksena, jonka pohjalta käsitellään juutalaisten kansanmurhaa ja muita toisen maailmansodan rikoksia ihmisyyttä vastaan. Raportin mukaan Nürnbergin ja Tokion oikeudenkäyntien periaate juontuu Sèvresin rauhansopimuksesta.
Joulukuussa 1948 YK:n yleiskokous hyväksyi päätöslauselman kansanmurhasta, jossa tämä rikos määritellään ja kansainvälien yhteisö velvoitetaan estämään rikos ja saattamaan siihen syypäät tilille. Toisen maailmansodan jälkeen Turkki on kuitenkin ollut strategisesti niin tärkeä valtio lännen turvallisuusjärjestelmässä ettei sen vuosikymmeniin tarvinnut vastata tiukkoihin kysymyksiin armenialaisten kohtalosta. Vuonna 1983 Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokous hyväksyi kannanoton, jonka mukaan se nostaisi armenialaisiin kohdistuneet rikokset YK:n ihmisoikeuskomission käsittelyyn. Ihmisoikeuskomission vähemmistöjen syrjintää ja suojelua käsittelevän alakomission raportissa vuonna 1985 armenialaisten tuhoaminen todetaankin yhdeksi 1900-luvun kansanmurhista.

Yhdysvalloissa armenialaiskysymyksen käsittely alkoi vuonna 1975, kun kongressi senaatin ja edustajienhuoneen yhteispäätöksellä julisti huhtikuun 24. päivän viralliseksi muistopäiväksi, jonka viettämiseen presidentti auktorisoitiin. Seuraavana vuonna presidentti Jimmy Carter järjesti vastaanoton armenialaisyhteisön edustajille ja valitteli tragediaa joka oli kohdannut vanhaa kristittyä kansakuntaa. Bill Clinton huomioi toisella kaudellaan muistopäivän joka vuosi. Vuonna 1995 hän tunnusti vuosien 1915-1918 tosiasiat varsin yksityiskohtaisesti käyttämättä kuitenkaan vaarallista sanaa kansanmurha. Paradoksaalisesti kansanmurhaksi armenialaisten tuhoamista on kutsunut vain presidentti Ronald Reagan, jonka kausina Yhdysvaltojen ulkoministeriö oli todella tiukasti Turkin linjalla armenialaiskysymyksessä - silloin kun se armenialaisterroristien toiminnan yhteydessä sattumoisin nousi keskustelun aiheeksi. Sekä senaatissa että edustajienhuoneessa 1980- ja 1990-luvulla tehdyt lukuisat aloitteet kansanmurhan tunnustamisesta ja sen mukaisista toimista kaatuivat enemmistöpäätöksin. Mutta muun muassa Kalifornian osavaltio on laissaan muistopäivästä
käyttänyt kiertelemättä ilmaisua kansanmurha.

Mutta eipä ole aihetta Euroopallakaan itsekehuun. Ranskan presidentti François Mitterrandista tuli vuonna 1984 ensimmäinen eurooppalainen valtionpäämies, joka koskaan on puhunut armenialaisten kansanmurhasta ja sen käsittelemättömästä traumasta. Vuonna 1998 Ranskan kansalliskokous hyväksyi Armenian kansanmurhan tunnustavan lain, joka uudistettiin vuonna 2001. Turkki peruutti protestina laajan asekaupan. EU-maista vastaavan parlamentin päätöksen ovat tehneet Kreikka, Italia, Slovakia, Belgia, Hollanti ja Ruotsi. Muista Euroopan maista Sveitsi ja Venäjä.Myös Kanada, Argentiina ja Uruguay ovat liittyneet kansanmurhan tunnustajien joukkoon. Samaten Libanon ainoana Lähi-Idän valtiona. Hyvin mielenkiintoista on, että kurdien pakolaisparlamentti vuonna 1996 tunnusti armenialaisten ja heidän kohtalonsa jakaneiden assyrialaisten kansanmurhan ja myös omien heimoveljiensä osallisuuden verityöhön.

Mitterrandin puhe antoi aikanaan pontta myös europarlamentin keskusteluun armenialaiskysymyksestä. Vuonna 1987 europarlamentti hyväksyi päätöslauselman, jossa todettiin vuosien 1915-1918 tapahtumat kansanmurhaksi YK:n kansanmurhaa koskevan päätöslauselman tarkoittamalla tavalla. Niinikään todettiin, että Turkin haluttomuus tunnustaa Armenian kansanmurha on yksi este Turkin ja EY:n lähentymiselle. Samalla parlamentti tuomitsi armenialaisiin Neuvostoliitossa kohdistunut väkivalta. Tällä viitattiin Azerbaidzhanin tilanteeseen, joka johti Sumgaitissa armenialaisten joukkomurhiin ja –raiskauksiin.

Marraskuussa 2000 europarlamentti palasi armenialaiskysymykseen käsitellessään komission vuosiraporttia Turkin edistymisestä jäsenyysehtojen täyttämisessä. Parlamentti kehotti Turkin hallitusta ja parlamenttia tukemaan armenialaisvähemmistöä tunnustamalla kansanmurha.
Seuraavan kerran Vähän Aasian synkeä vuosi 1915 ilmaantui europarlamentin käsittelyyn helmikuussa 2002, kun sen ulkosuhteiden, ihmisoikeuksien, yhteisen turvallisuuden ja puolustuksen komitea hyväksyi äänestyksen jälkeen raportin Etelä-Kaukasian politiikasta. Raportissa toistettiin Turkille esitetty vaatimus kansanmurhan tunnustamisesta ja sovittelusta Armenian kanssa.

Vielä neljännesvuosisata sitten Elie Wieselillä oli syytä kirjoittaa synkeästi Hitlerin olleen oikeassa, kun hän rohkaistessaan joukkojaan juutalaisten tuhoamiseen, esitti retorisen kysymyksen: ”Kuka tänään muistaa armenialaiset”. Maailma unohti armenialaiset ja se unohti juutalaiset.
Tänään tilanne ei näytä yhtä synkältä, mutta eurooppalaisen kansalaismielipiteen olisi syytä havahtua vaatimaan, että muutkin Euroopan valtiot kuin Ranska pitäisivät kysymyksen esillä Turkin jäsenyysneuvottelujen aikana.