AulisKallio

Toomas Hendrik Ilves- amerikkalainen liberaali Suomenlahden takaa

2011-11-18T10:59:00.000-08:00

Viron presidentti Toomas Hendrik Ilveksen teos Omalla äänellä on mielenkiintoinen viesti Suomenlahden takaa. Kirja kertoo poikkeuksellisesta valtiomiehen urasta ja maasta joka on meitä lähellä mutta sittenkin etäällä. Ilves on oman määritelmänsä mukaan "amerikkalainen liberaali, virolaisittain konservatiivinen liberaali". Ilves on poliitikoksi lukenut mies, joka on sujuva puhuja ja kirjoittaja. Hänen käsityksensä kansainvälisestä politiikasta ovat samansuuntaisia kuin monien muiden "itäeurooppalaisten" kollegojen.

Ilveksen teos koostuu kahdesta osasta. Ensimmäisessä osassa kirjan toimittaja ja kokoaja Iivi Anna Masso, virolaisen Diplomaatia - lehden päätoimittaja, haastattelee presidenttiä puolentoista sadan sivun verran. Toinen osa rakentuu Ilveksen puheista ja kirjoituksista 1990-luvun jälkipuoliskolta nykypäivään. Haastatteluosassa Ilves paitsi kertoo itsestään taustoittaa myös omia tekstejään. Kirjaa lukiessa tulee mieleen, että haastattelu olisi hieman syvennettynä ja laajennettuna toiminut jo itsenäisenä teoksena.

Toomas Hendrik Ilves syntyi 1953 Ruotsissa virolaiseen pakolaisperheeseen. Poika oli vielä pieni kun perhe jatkoi vaellustaan Yhdysvaltoihin. Hän valmistui psykologian maisteriksi Columbian yliopistosta 1970-luvulla ja 1985 otti pestin Münchenissä sijaitsevalle amerikkalaisrahoitteiselle Vapaa Eurooppa - radioasemalle. Viron laulavan vallankumouksen vuosina hän auttoi Lennart Mereä luomaan ulkosuhteita. Palattuaan itsenäiseen Viroon Ilves lähetettiin suurlähettilääksi Washingtoniin. Hän innostui politiikasta, ryhtyi sosiaalidemokraattisen puolueen johtajaksi ja toimi ulkoministerinä. Poliittiseen uraan kuului myös kesken jäänyt vaalikausi europarlamentissa. Ilves valittiin riigikogussa Viron presidentiksi 2006. Hänet valittiin toiselle kaudelle kesän 2011 lopulla sekä sosiaalidemokraattien että oikeistolaisten hallituspuolueiden tukemana.

Ilves vannoo kansalaisvapauksien ja oikeusvaltion nimeen. Hänen opastajiaan ovat Locke ja ranskalaiset valistusfilosofit. Tärkeimpänä saavutuksenaan ensimmäisellä kaudellaan hän pitää perustuslain puolustamista. Myös kansalaisyhteiskunnan tukeminen on presidentin sydäntä lähellä. Ilves kammoaa tunkkaista nationalismia ja on kansainvälisen avautumisen kannalla.
Virolaisuus on Ilvekselle ennen kaikkea kieli-identiteetti: "Viron identiteetti on hyvin pitkälle kielellistä. Olet virolainen, kun puhut viroa. Kieli on uskontomme, ideologiamme ja se myös määrittelee kuka on virolainen. "Hän kertoo oman identiteettinsä muodostuneen monista rakennusaineksista, joista kansallisuus on vain yksi joskin tärkeä tekijä.

Ilveksellä on positiivinen suhtautuminen Viron venäjänkieliseen vähemmistöön. Sitä ei pidä syyllistää eikä kohdella muukalaisina. Ilves jakaa professori David Vseviovin kannan, että vähemmistöä pitäisi kohdella yksilöinä ja kansalaisina eikä yhtenä ryhmänä. Hän kutsuu venäjänkieliset ihmiset mukaan yhteen laajaan virolaiseen kansalaisyhteiskuntaan. Mutta presidentti tekee myös yliöliberaalin ehdotuksen vähemmistön erityistukien (mm. opiskelijakiintiöiden) poistamisesta, mikä toivon mukaan ei saa tuulta siipiensä alle.

Ilves sivuaa muitakin isoja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Hän mainitsee että maastamuuttajien määrä uuden itsenäisyyden aikana on jo suurempi kuin neuvostomiehitystä paenneiden ja heidän jälkeläisensä määrä. Presidentti tukee paluumuuttoon rohkaisevaa ohjelmaa. Hän kirjoittaa, että Virossa siedetään etuisuuksien leikkauksia protestoimatta, kun muistissa ovat vielä ankeammat kyyditysten ajat. Ehkä näin. Toisaalta opettajat ovat Virossa mielenosoittaneet palkkojensa puolesta ja ehkä suurempien protestien puuttuminen johtuu kansalaisyhteiskunnan – ja aivan erityisesti ammattiyhdistysten – heikkoudesta.

Ilves käy lävitse Viron historian paradoksia. Virolaiset liittyivät Eurooppaan
saksalaisten orjina joina he elivät 700- vuotta. Tuona aikana virolaiset saivat lännestä ensin katolisen uskon ja sitten luterilaisuuden. Jälkimmäisen ansiosta he oppivat lukemaan. Tämä voi olla ratkaiseva selitys sille että vasta muutamaa vuosikymmentä aiemmin maaorjuudesta vapautunut kansa 1918 kykeni luomaan oman valtion. Viron ensimmäinen itsenäisyys kesti vain 20 vuotta, mutta sinä aikana siitä tuli vauras sivistysvaltio. Ilves ei kuitenkaan idealisoi mennyttä vaan hän muistuttaa, että maassa luovuttiin demokratiasta jo ennen miehitystä. Ulkopoliittinen osaaminen ei ollut kummoista, josta esimerkkinä se että Viron edustus Yhdysvalloissa oli 1930-luvulla vain New Yorkin konsulaatin varassa. Virolaisuus kykeni elämään läpi miehityksen vuosikymmenet. Virosta tuli demokraattinen markkinatalousmaa, vaikka muitakin mahdollisuuksia olisi ollut. Tänään Viro on eurojäsenyyden myötä Pohjolan länsi-integroitunein valtio.

Ilves kertoo ulkovirolaisen kokemuksen hienosti. Puolalaisen siirtolaisen lapsi saattoi näyttää kartalta, mistä hänen vanhempansa ovat kotoisin. Virolaisella ei ollut paikkaa, jota osoittaa. Lapsuudenkuvitelmien Viro oli kuin Disneyn satumaa vuorineen. Ilves kävi Virossa ensi kerran 1984. Amerikanvirolaisen nuorukaisen kokemana Viro oli tuolloin "unelias, väsynyt, pelokas ja pölyinen": Hänen päällimmäinen muistonsa on monille "itäblokin" kävijöille tuttu : ihmisten pelko puhua. Presidentti on perustanut Muisti –instituutin, jonka tarkoituksena tutkia ja dokumentoida neuvostoajan ihmisoikeusrikokset. Helsingin yliopistossa 2007 pitämässään luennossa Ilves ottaa tiukan kannan neuvostojärjestelmään sopeutuneisiin. Heillä ei mitään puolustusta sillä jokainen yksilö on moraalisesti vastuussa valinnoistaan.

Ilves lainaa Joseph Brodskyn näkemystä, jonka mukaan "yksipuoluejärjestelmässä puolueeseen liittyminen osoittaa kesimääräistä suurempaa epärehellisyyttä". Brodskyn periaatteellisuus on ylevää, koska hän eli järjestelmässä oppiensa mukaan, mutta Ilves on muiden ulkopuolinen tuomari. On selvää että rikoksiin syyllistyneisiin suhtaudutaan ankarasti, mutta ehkei puoluejäsenyyttä voida pitää syntinä. Virossa ja muualla Baltiassa neuvostokomento näytti jatkuvan loputtomiin ja kaikkinainen edistyminen uralla oli kiinni puoluejäsenyydestä. Olisiko ihmisten pitänyt tieten tahtoen uhrautua pitäytymällä sisäiseen emigraatioon? Eikö se olisi vain voimistanut venäläisen virkakunnan tarvetta maassa? Entä pitäisikö meidän unohtaa, että tilaisuuden tullen juuri osa näistä sopeutuneista ryhtyi ajamaan Virossa ja muualla Baltiassa uudistuksia ja itsemääräämistä? Viron itsenäisyyshallituksen pääministeri Edgar Savisaar oli puolueen mies.

Ilves läpikäy Eurooppaa koskevia käsityksiä ja toteaa jo valistusfilosofien luoneen synkeän kuvan Itä- Euroopasta vastapainona edistyvälle Länsi-Euroopalle. Hän ei itse halua piirtää Euroopan rajoja maantieteen pohjalta, vaan näkee eurooppalaisuuden arvoina. Ilves on lainannut Milan Kunderalta ajatuksen "henkisen maantieteen itsemääräämisestä". Vuodesta 1984 lähtien Kundera ja myös puolalainen nobelisti Czesław Miłosz halusivat elvyttää Keski-Euroopan käsitteen, jonka kylmä sota oli haudannut alleen. Kunderan lähtökohta oli, että on mahdoton ajatus että Wien on "Länsi-Eurooppaa" ja siitä länteen sijaitseva vanha kulttuurikaupunki Praha "Itä-Eurooppaa". Ilves puolestaan haluasi laajentaa Pohjoismaiden piiriä niin että Viro mahtuisi mukaan. Hänen miestään Baltia on keinotekoinen identiteetti. Se luotiin 1800-luvulla tarkoittamaan saksalaisten vallan alla olevia nykyisen Viron ja Latvian alueita, Liettua ei kuulunut siihen historiallisesti tai kulttuurisesti. Sitten 1900-luvun alkuvuosikymmeninä Liettuasta tuli osa Baltiaa ja yhdestä Baltian maasta - Suomesta – osa Pohjolaa. Suomen paikka Pohjoismaissa on toki historiallisesti perustellumpi kuin Ilves antaa ymmärtää (onhan meillä ollut ruotsalainen kulttuuri- ja oikeusperinne), vastaavasti hän liioittelee Viron historiallista yhteyttä Pohjoismaihin (Ruotsin valta Virossa ei mitenkään muuttanut maan saksalaista luonnetta). Mitä nykypäivään tulee, presidentti perustelee Viron pohjoismaisuutta samanlaisella tavalla hoitaa asioita, korruption puuttumisella, internetin ja kännyköiden käyttäjien määrällä ja hyvällä englannin kielen osaamisella. Tähän voisi huomauttaa, että Viron sosiaalipolitiikka sitoo sen ennemmin muuhun Baltiaan kuin Pohjoismaihin. Viroa ja Latviaa yhdistää kansalaisuutta vailla olevien venäjänkielisten ongelma. Ehkä jatkossakin voidaan edistää Pohjolan ja Baltian läheistä yhteistyötä siirtämättä Viroa yhtään mihinkään nykyiseltä paikaltaan.

Ilves ei hymistele puhuessaan länsimaista. Kuten monet kollegansa entisessä itäblokissa, hän näkee lännen kerta toisensa jälkeen pettäneen neuvostojärjestelmää vastaan nousevat kansat vakauden nimissä. Hänellä on omakohtaisia muistoja siitä, miten Vapaa Eurooppa-radion Baltian toimituksia paimennetiin puhumaan Neuvostoliittoon jäämisen puolesta laulavan vallankumouksen aikana. Hänessä on myös paljon loukattua ylpeyttä siitä, miten jotkut länsieurooppalaiset ja suomalaiset ovat suhtautuneet ylenkatseella itäiseen Eurooppaan vapautumisen jälkeen. Ilves vaatii, että Euroopan Unionin on otettava vakavammin itäisen Euroopan maiden huolet. Nuo huolet liittyvät Venäjään. Georgian sota tai pikemminkin Etelä-Ossetian sota elokuussa 2008 antoi Ilvekselle aiheen puhua paradigman muutoksesta Euroopassa. Oli käynyt selväksi, ettei enää päde vuoden 1975 ETY-kokouksen periaate, jonka mukaan rajoja ei siirrellä sotatoimin. EU:n reaktio Venäjän sotatoimiin oli pehmeä. Ilveksen arvio lienee hyvin kärjistetty ja jättää huomiotta, että Georgia omilla toimillaan provosoi Venäjän hyökkäyksen. Presidentti on harmissaan, että Eurooppa on yhä riippuvaisempi Venäjän energiatoimituksista. Hän muistuttaa, ettei Venäjä ole painostanut toimituksen keskeytyksillä vain Ukrainaa vaan myös Baltian maita. Hän toteaa terävästi, että joidenkin jäsenmaiden intressien takia EU rikkoo omaa kilpailulainsäädäntöään Venäjän energiatoimitusten osalta. Energian tuottajayhtiö kun ei saisi omistaa jakeluverkkoa.

Ilves on närkästynyt siitä että hän on huomannut englannin kielensä amerikkalaisen aksentin johtaneen siihen että häntä pidetään Yhdysvaltojen ulkopolitiikan myötäilijänä. Presidentin esittämät näkemykset kuitenkin ovat sellaisia, että tuo ennakkoluulo osoittautuu oikeaksi. Tässäkin suhteessa presidentti on lähellä muun itäisen Euroopan vaikuttajien mielialoja. Irakin ja Afganistanin sodat, joissa molemmissa Viro on mukana, ovat hänen haastattelussa ilmaisemansa kannan mukaan läntisen demokraattisen järjestelmän puolustamista sitä uhkaavien tahojen vihamielisiä arvoja vastaan . Afganistanin kohdalla terrorismin vastaisesta toiminnasta vallitsee laaja yhteisymmärrys, mutta Irakin osalta näkemykset ovat hajonneet. Entä miten Venäjän ihmisoikeuksista huolestunut Ilves voi ohittaa Yhdysvaltojen Bushin kauden ihmisoikeusloukkaukset kuten kidutuksen salliminen, salaiset vankilat ja pidätykset ilman oikeudenkäyntejä?

Laajemmin Ilves puolusti itäeurooppalaisten osallistumista Yhdysvaltojen sotiin kommenttipuheenvuorossaan Jürgen Habermasin ja Jacques Derridan keskusteluartikkeliin. Hän viittaa Robert Kaganin tunnettuun toteamukseen, että Eurooppa on Venus ja Yhdysvallat Mars. Eurooppa noudattaa Kantin kirjan Ikuiseen rauhaan ajatuksia, Yhdysvallat kokee olevansa hobbesilaisessa eloonjäämistaistelussa. Ilveksen mukaan Länsi-Eurooppa saattoi kylmän sodan aikaan rakentaa Euroopan Unionia rauhanprojektina, kun se oli ulkoistunut hobbesilaisen eloonjäämistaiston Natolle ja neljännesmiljoonalle Eurooppaan sijoitetulle amerikkalaissotilaalle. Hän huomauttaa, ettei diktatuurien kanssa ei voida soveltaa kansainvälistä oikeutta kun ne eivät jaa sen perustana olevia sääntöjä. Siksi Yhdysvallat on valmis unohtamaan kansainvälisen oikeuden ja käymään sotaan kun kyse on joukkotuhoaseiden leviämisen tai kansanmurhien estämisestä. Itäisen Euroopan maat tukevat Yhdysvaltoja, koska heillä on omakohtainen kokemus hobbesilaisesta eloonjäämistaistosta samaan aikaan kun Länsi-Eurooppa on voinut elää Kantin Ikuisen rauhan oppien mukaan. Yhdysvaltojen unilateraalista toiminnasta hermostuneen Euroopan pitäisi olla valmis ottamaan vastuuta. Tähän kaikkeen voidaan huomauttaa, ettei hyökkäyksessä Irakiin ollut kuitenkaan kyse joukkotuhoaseista vaan epämieluisan hallinnon kaatamisesta. Ilveksen olisi toivonut ottavan kantaa demokratian vientiin hyökkäyssodalla, sillä siitähän raadollisempien suurvaltaintressien ohella lopultakin oli kysymys.

Ilves kertoo, että Lennart Merelle Suomi oli läheinen ja tärkeä esikuva. Hänelle itselleen Suomi on erilaisen taustan tähden henkilökohtaisesti vähemmän tärkeä kuin virolaisille yleensä. Mutta hän tunnustaa Suomen tärkeän merkityksen virolaiselle kulttuurille jo ennen itsenäistymistä. " Ehkä liettualaisilla oli yhtä hyviä kirjailijoita, mutta heillä ei ollut Suomea missä niitä julkaista".
Presidentti kiittää Suomea tuesta Viron valtion uudelleenrakentamisessa muttei halua Viron olevan maiden välisessä suhteessa pikkuveli. Poliittisella tasolla Viro varmasti onkin tasavertainen kumppani yhteistyössä, mutta näin ei ole taloudellisella alalla ainakaan nähtävissä olevassa tulevaisuudessa. Viro on saanut Suomesta ohjeita, miten sen tulisi toimia suhteessa Venäjään. Nyttemmin joissain "uussuomettumista" pelkäävissä suomalaisissa piireissä Ilves on idoli ja Viro halutaan nähdä esimerkkinä meille. Varmaan kuitenkin olisi järkevintä vain tunnustaa, että Suomella ja Virolla on pitkään ollut eri asema Venäjän suurvaltapolitiikassa ja se johtaa veljeskansat myös erilaiseen suhtautumiseen itänaapuriin. Suomi on ollut myös yhtäjaksoisesti itsenäinen niin pitkän ajan, ettei täällä ole samanlaista tarvetta uhmakkaaseen retoriikkaan kuin vasta parikymmentä vuotta sitten uudelleen kartalle ilmestyneessä Virossa.

(Paranneltu teksti Agricolan arvostelupalvelussa ilmestyneestä kirja-arviosta.)

Liettuassa ahdistellaan juutalaisia partisaaniveteraaneja

2011-01-27T12:07:00.000-08:00

Tämän jutun piti ilmestyä tänään torstaina Vainojen uhrien muistopäivänä Hesarin kulttuurisvuilla, mutta olivatkin jättäneet sen pois. Ilmestyköön nyt täällä.

x x x

Toisen maailmansodan haavat ovat auki Liettuassa. Saksalaismiehityksen aikana 1941-44 natsit ja liettualaiset yhteistoimintamiehet tuhosivat maan 600 vuotta vanhan juutalaisyhteisön. Kansainvälisen natsi- ja neuvostomiehityshallintojen rikoksia Liettuassa tutkivan komission mukaan maassa surmattiin kaikkiaan 203-206 000 juutalaista. Heistä liettuanjuutalaisia, litvakeja, oli 190 000 henkeä. Loput olivat Puolan pakolaisia ja mm. Saksasta tuotuja. Litvakeista jäi eloon runsas 20 000 henkeä, joista puolet evakuoituina Neuvostoliittoon. Pari tuhatta Vilnan ghetossa perustetun vastarintajärjestö FPO:n (Fareinikte Partisaner Organizatzie) riveihin järjestäytynyttä juutalaisnuorta oli paennut metsiin ja liittynyt neuvostopartisaaneihin, jotka taistelivat saksalaisjoukkoja ja heidän riveissään palvelevia liettualaisia poliisipataljoonia vastaan Vilnan seudulla itäisessä Liettuassa ja Valko-Venäjällä. Heistä vajaa tuhat selvisi hengissä sodan loppuun.

Liettualaisten osuus litvakien joukkotuhossa on arvioitu merkittäväksi. Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon 22. kesäkuuta 1941 Berliinissä muodostettu Liettuan aktivistirintama LAF käynnisti kapinan perääntyvää neuvostohallintoa vastaan. Jo tässä yhteydessä esiintyi juutalaisiin kohdistuneita veritöitä. Kaunanissa kokoontunut liettualainen hallitus, joka pyrki yhteistyöhön natsien kanssa riisti juutalaisten kansalaisoikeudet ja perusti ensimmäisen juutalaisten tappamiseen erikoistuneen poliisipataljoon. Tästä huolimatta hallitus ei saanut Saksan hyväksyntää vaan joutui lopettamaan toimintansa. Saksan palveluksessa oli kaikkiaan 25 liettualaista poliisipataljoonaa, jotka osallistuivat juutalaisten surmaamiseen niin Liettuassa kuin Valko-Venäjällä ja Ukrainassa. Liettuan kieleen jopa ilmaantui juutalaisten ampujaa tarkoittava sana žydšaudys. Neuvostojoukkojen uudelleenvallattua Liettuan 1944 juutalaisten surmatöihin osallistuneet liettualaiset pakenivat länteen tai liittyivät kansallisiin sissijoukkoihin, metsäveljiin. Neuvostovalta vangitsi, tuomitsi ja teloitti koko joukon juutalaisten ampujia. Liettuan itsenäisyyden palautuksen jälkeen Vilnan Kansanmurhan uhrien museossa entisessä KGB:n talossa on muistettu marttyyreina kaikkia talon kellarissa teloitettuja, vaikka jopa puolet heistä on tuomittu natsien rikostoveruudesta. Moni juutalaisten surmiin osallistunut metsäveli taas on noussut kansallissankarin asemaan. Simon Wiesenthal Centerin Jerusalemin toimiston johtajan Efraim Zuroffin mukaan kuluneen parinkymmenen itsenäisyyden vuoden aikana Liettuaan on karkotettu Yhdysvalloista kaksitoista sotarikollista, joiden joukossa Liettuan turvallisuuspoliisin natsimiehityksen aikainen Vilnan päällikkö Aleksandras Lileikis ja hänen varamiehensä Kazys Gimzauskas. Vain yksi heistä, poliisiupseeri Algimantas Dailide, on oikeudessa tuomittu juutalaisten ja puolalaisten pidätyksistä ja luovuttamisesta saksalaisille, mutta hänkään ei joutunut vankilaan, "koska on vanha eikä ole vaaraksi yhteiskunnalle". Zuroffin mukaan Liettuan oikeuslaitos on vitkutellut iäkkäiden karkotettujen syytetoimien kanssa niin kauan ettei heidän terveydentilansa enää mahdollista oikeudenkäyntiä.

Eipä siis ihme, että juutalaisyhteisö on tuohtunut, kun Liettuan oikeusviranomaiset ja media ovat viime vuosina ryhtyneet penkomaan juutalaispartisaanien väitettyjä sotarikoksia. Viimeksi esiin on noussut itäliettualaisen Koniuchyn (liettuaksi Kaniūkai) puolalaiskylän tapahtumat tammikuun lopulla 1944. Neuvostopartisaanit, joiden joukossa Vilnan ja Kaunasin gettojen taistelijoita, tekivät kostoiskun Puolan kotiarmeijan AK:n aseistamaan kylään, joka vastusti elintarvikeluovutuksia neuvostopartisaaneille. Iskussa nelisenkymmentä kyläläistä, heidän joukossaan lapsia, kuoli.

Tohtori Rachel Margolis (s.1921), joka itse on partisaaniveteraani, mainitsi Koniuchyn tapauksen alkujaan venäjäksi julkaistussa muistelmateoksessaan. Teos ilmestyi viime keväänä englanniksi nimellä A Partisan from Vilna (Academic Studies Press). Margolis nimesi Koniuchyn yhteydessä partisaanitoverinsa Fania Brantsovskyn (s.1922) ja Sara Ginaiten..Liettuan Konservatiiveja lähellä oleva päivälehti Lietuvos Aidas julkaisi tammikuun lopulla 2008 juutalaisvihamielisen artikkelin, jossa kysyttiin miksi ei Vilnassa Jiddish-instituutin kirjastonhoitajana toimivaa Brantsovskya aseteta syytteeseen ja Margolisia kuulla todistajana. Lehden vinkistä Liettuan syyttäjänviraston sotarikosten pääsyyttäjä Rimvydas Valentukevičius käynnisti tutkinnan ja kutsui Brantsovskyn kuultavaksi saman vuoden toukokuussa. Poliisi tavoitteli tuolloin myös Israelissa talvet asuvaa Margolisia hänen Vilnan asunnoltaan. Niinikään tutkintaan haluttiin ottaa Torontossa asuva Vilnan yliopiston entinen professori Ginaite.

Fania Brantsovskyn kuulustelusta tuli skandaali ja Yhdysvaltojen Vilnan suurlähetystö protestoi palkitsemalla hänet. Kansainväliset tuenilmaukset partisaaniveteraanille ovat jatkuneet: Brantsovsky sai syksyllä 2009 Saksan presidentin myöntämän ansiomitalin. Norjan Vilnan suurlähettilään Steinar Gilin aloitteesta eri maiden, myös Suomen, Vilnan lähetystöjen edustajat osallistuivat Brantsovskyn opastamaan kiertokävelyyn Vilnan gheton alueella. Brantsovsky on kiistänyt osallistuneensa Koniuchyn iskuun.

Rachel Margolis elää epävarmoissa tunnelmissa tyttärensä luona Israelin Rehovotissa. Nyt jo kolmena kesänä hän ei ole kyennyt käymään rakkaassa kotikaupungissaan Vilnassa, jonka Juutalaismuseon hyväksi hän on tavannut työskennellä. Hän ei halua matkustaa, koska syyttäjä saattaisi kuulustella häntä. Sama tilanne on Sara Ginaitella, joka yhä on ollut aktiivinen toimija Vilnan ja Yorkin yliopistojen yhteistyössä. Kaunasissa syntyneen Ginaiten oma vuonna 1999 Liettuassa ilmestynyt kirja Kaunasin juutalaisesta yhteisöstä 1941-44 todistaa, että hän oli Koniuchyn tapahtumien aikana partisaanitehtävässä kotikaupungissaan.

Syyttäjävirasto on aiemminkin ottanut hampaisiinsa entisen juutalaispartisaanin. Jo keväällä 2006 syyttäjä Valentukevičius halusi kuulustella Yitzhak Aradia (s.1926), joka on Israelin Yad Vashem-holokaustimuseon entinen johtaja ja jäsen Kansainvälisessä natsi- ja neuvostomiehityshallintojen rikoksia Liettuassa tutkivassa komissiossa. Arad on kuvannut partisaanien rankaisuretkeä vihamielisessä itäliettualaisessa Girdanin kylässä 1979 ilmestyneessä muistelmateoksessaan Partisan. From the Valley of Death to Mt. Zion. Girdanissa partisaanit polttivat taloja kostoksi kahden toverinsa surmasta. Myös Aradin tapauksen tutkinnassa aloite tuli lehdistöltä: ensimmäisen hyökkäyksen teki Liettuan toinen valtalehti Respublika, jonka omistaja-päätoimittaja Vitas Tomkus kunnostautui joitain vuosia sitten laatimalla useita pääkirjoituksia joissa todisteli juutalaisten ja homojen hallitsevan maailmaa. Liettuan syyttäjänvirasto esitti 2007 Israelille Aradia koskevan luovutuspyynnön, joka torjuttiin vihaisin sanakääntein. Aradin tutkinta keskeytettiin riittävän näytön puuttumisen tähden syksyllä 2008. Kenties asiaan vaikutti Liettuan tuolloisen presidentin Valdas Adamkusin voimakas vetoomus.

Entisiin juutalaispartisaaneihin Liettuassa kohdistunut viranomaisahdistelu ja mediapolemiikki ovat kärjistäneet Liettuan ja kansainvälisen juutalaisyhteisön suhteita. Samalla Liettua on saanut huomata läntisten maiden kriittisen suhtautumisen sen toimiin. Tammikuun 2010 lopulla joukko Yhdysvaltojen kongressin edustajienhuoneen jäseniä lähetti Liettuan konservatiivipääministeri Andrius Kubiliusille tiukkasävyisen kirjeen, jossa vaaditaan Rachel Margolisille rauhallista paluuta Vilnaan ja arvostellaan myös Fania Brantsovskyn, Sara Ginaiten ja Yitzhak Aradin kohtelua. Tällaiset protestit eivät kuitenkaan välttämättä auta, sillä Liettuan poliittinen eliitti on pääosin hyvin itseriittoista ja torjuu median tukemana ulkopuolisen arvostelun.

Kaunas-väliaikainen pääkaupunki

2010-09-16T08:53:00.000-07:00

Juho Rahkonen esitteli mainiosti Liettuan Kaunasin matkakohteena ( AL15.9) nyt kun tuo Tampereen ystävyyskaupunki on meille halpalennon päässä. Yhtä asiaa, joka suomalaista kulttuurimatkailijaa voisi kiinnostaa, jäin kaipaamaan. Kaunas oli sotien välisenä aikana Liettuan "väliaikainen" pääkaupunki ja siten sen moderni keskusta kertoo matkailijalle Liettuan ensimmäisen tasavallan pyrkimyksistä, saavutuksista ja mentaliteetista.

Kaunasissa ensimmäisen tasavallan henki heijastuu 1930-luvun puolivälissä rakennetussa Vytautas Suuren sotamuseon rakennuksessa, kellotornissa ja aukiolla jolla sijaitsee mm. vapaussodan tuntemattoman sotilaan kunniaksi palava ikuinen tuli. Aluetta vartioi Juozas Zikarasin (1881-1994) veistämä Vapaudenpatsas, joka kuin ihmeen kaupalla säilyi varastossa kommunistisen vandalismin ajan. Patrioottis-militaristiset arvot olivat siis korkealla niin presidentti Antanas Smetonan (virassa 1926-1940) yksinvallan Liettuassa kuin muissa Baltian maissa- Suomi mukaan luettuna.

Mutta eräänlaisena henkistyneenä vastapainona aivan sotamuseon takana sijaitsee kansallisen neron M.K. Čiurlionisin ( 1875-1911) kuva- ja säveltaiteelle omistettu taidemuseo. Pietarin taiteen avantgardeen aikanaan suuren vaikutuksen tehnyt liettualainen liikkuu teoksissaan kosmisissa sfääreissä. Mainittakoon, että taidemuseo rakennettiin jo 1924 eli kymmenen vuotta ennen sotamuseota.

Sotien välinen Kaunas ei ollut monokulttuurinen kuten se on tänään. Ydinkeskustan synagoga on ainut säilynyt juutalaisten rukoushuone. Vuonna 1939 neljäsosa kaunasilaisista oli juutalaisia. Aivan ydinkeskustan tuntumassa sijaitsee myös pohjois-afrikkalaiseen tyyliin 1933 rakennettu valkoinen kaunis moskeija, joka on keskiajalta juontuvan tataariväestön hengellinen keskus.

Kaunas sai sotien välisen ajan rakentamisen seurauksena vahvan funkkisleiman Žaliakalnisin alueella, aivan ydinkeskustasta nousevalla kukkulalla. Erityinen asema on Kristuksen ylösnousemuksen hohtavan valkealla funkkiskirkolla. Sen rakentaminen on kuin allegoria Liettuan vaiheista. Latvialaisen Kārlis Reisonsin (1894-1981) suunnitelman pohjalta rakennettu kirkko sai Jerusalemin Öljymäeltä tuodun peruskivensä jo 1934. Neuvostomiehitys 1940 lopetti rakentamisen kokonaan ja vuosikymmeniä kirkko toimi radioita valmistavana tehtaana. Liettuan itsenäisyyden palauttamisen jälkeen 1991 töitä jatkettiin katolisen kirkon ja valtion yhteisvoimin ja viimein 2004 pyhättö voitiin vihkiä käyttöön. Nyt Ylösnousemuksen kirkko todistaa niin Liettuan kansakunnan kuin katolisen uskon renessanssia.

70 v. - Baltian miehitys alkoi Liettuasta

2010-06-15T10:58:00.000-07:00

Kesäkuun 14. päivän iltana lähellä puoltayötä 1940 neuvostojohto jätti Liettuan ulkoministeri J. Urbšysille Moskovassa uhkavaatimuksen, johon oli Liettuan hallituksen oli vastattava seuraavaan aamuun klo 10.00 mennessä. Uhkavaatimuksen mukaan Liettua oli solminut Latvian ja Viron kanssa sotilasliiton Neuvostoliittoa vasaan. Liettuan sisäministeri ja turvallisuuspalvelu Saugumasin johtaja olivat lisäksi vastuussa syksyn 1939 sopimuksen mukaan Liettuaan sijoitettuja neuvostojoukkoja vastaan tehdyistä hyökkäyksistä. Niinpä neuvostohallitus vaati Liettuaa vaihtamaan hallituksensa ystävällismieliseen, suostumaan lisäjoukkojen sijoittamiseen maahan ja pidättämään sisäministeri ja Saugumasin johtaja.

Kaunasissa Liettuan hallitus käsitteli läpi yön uhkavaatimusta. Autoritaarinen presidentti Antanas Smetona ja puolustusministeri kannattivat symbolista ultimaatumin torjumista ja edes symbolista vastarintaa. Hallituksen enemmistö asettui uhkavaatimuksen hyväksymisen kannalle kuultuaan että sotilasjohtajat pitivät vastarinnan organisointia mahdottomana. Pääministeri Merkys erosi ja Smetona nimitti uudeksi pääministeriksi kenraali Raštikisin.

Hallituksen vaihdoksesta ilmoitettiin Moskovaan 15.6 klo 10.00 , mutta siellä aloite torjuttiin ja liettualaisia käskettiin kokomaan uusi hallitus maahan saapuvan NL:n apulaisulkoasiainkomissaari Dekanozovin kanssa. Dekanozov oli NKVD:n upseeri, syntyjään georgialainen kuten pomonsa Berija ja Stalin. (Vuonna 1953 D jakoi Berijan kohtalon ja teloitettiin).

Antanas Smetona ei jäänyt odottamaan tapahtumien kehitystä vaan poistui Liettuasta nimitettyään Merkysin varapresidentiksi. Smetona poistui näyttämöltä jottei häntä voitaisi pakottaa hyväksymään vallansiirtoa kommunisteille. Merkys suostui Dekanozov vaatimuksesta nimittämään pääministeriksi J. Paleckisin, joka oli 1920-luvulta saakka neuvostovakoilun palkkalistoilla ollut lehtimies. Ulkoministeriksi nousi tunnettu kirjailija ja yliopistomies V. Krėvė-Mickevičius, joka niinikään oli ollut neuvostoasiamies 1920-luvulta lähtien. Hallituksessa oli muistakin Liettuassa arvostettuja henkilöitä. Tässä vaiheessa kommunistit eivät saaneet vielä näkyvää valtaa.

Liettuan rajan yli Valko-Venäjältä vyöryi neuvostojoukkoja peräti 150 000 miestä ja he ottivat haltuunsa strategisesti tärkeät kohteet. Kaunasissa heitä oli ottamassa vastaan väkijoukko, joista monet olivat juutalaisia. Aina siitä saakka kun Natsi-Saksa oli anastanut Liettualta Klaipėdan (Memelin) saksalaisuhka oli ollut läsnä Liettuassa. Juutalaisten kannalta neuvostoarmeija oli natsiarmeijaa pienempi paha.

Liettuan väestö ei yleensä ottaen saanut juuri mitään informaatiota tapahtumien kulusta, sillä niin yleisradio kuin lehdistökin olivat sensuurin alaisena. Tämä osaltaan vaikutti neuvostomiehityksen helppouteen.

(Enemmän Liettuan kohtalonvuosista voit lukea kirjastani Liettuan historia, Tampere 2009.)

Martyyripappi julistettiin autuaaksi Varsovassa

2010-06-06T04:35:00.000-07:00

Tänä sunnuntaina yli 120 000 puolalaista pyhiinvaeltajaa kokoontui Varsovan Piłsudski-aukiolle marttyyripappi Jerzy Popiełuszkon autuaaksi julistamisen messuun, jossa paavin lähettiläs arkkipiispa Angelo Amato luki julistuksen. Kirjoitin juhlan alla artikkelin Popiełuszkosta ja lähetin eri lehtiin, mutta se ei kiinnostanut. Julkaisen jutun nyt tässä.

x x x

Kesäkuun 6. päivänä Varsovan Piłsudski-aukiolle kokoontuvat jälleen väkijoukot kuten huhtikuussa Smolenskin lentoturman jälkeen. Tällä kertaa tunnelmat eivät ole murheelliset, sillä nyt juhlistetaan marttyyripappi Jerzy Popiełuszkon (1947-1984) autuaaksi julistamista.

Jerzy Popiełuszko syntyi itäpuolalaiseen talonpoikaisperheeseen. Hän opiskeli Varsovan pappisseminaarissa ja hänet vihittiin 1972 papiksi. Popiełuszko toimi pappina eri seurakunnissa ennen nimitystään Varsovan Soloborzin työläisalueella sijaitsevan Pyhän Stanisław Kostkan kirkon papiksi. Hän toimi myös koko Varsovan terveydenhoitohenkilökunnan kappalaisena. Isä Jerzyn terveys oli huono ja häneltä edellytettiin vain puolipäivätoimista viranhoitoa. Elokuussa 1980 Puolan työväestö aloitti Gdanskin Leninin telakan johdolla yleislakon, joka pakotti viranomaiset tunnustamaan vapaan ammattiyhdistysliikkeen. Syntyi Lech Wałesan johtama NSZZ Solidarność, johon ennen pitkää järjestäytyi 10 miljoonaa ihmistä . Elokuussa myös Varsovan terästyöläiset menivät lakkoon ja valtasivat tehtaansa. Työläisten lähetystö pyysi Puolan kirkon primakselta Stefan Wyszyńskiltä pappia, joka voisi toimittaa tehtaassa sunnuntaimessun. Valinta päätyi isä Jerzyyn, joka saavutti työläisten kunnioituksen toimessaan.

Kommunisteille elokuun 1980 sopimus oli vain taktinen vetäytyminen ja joulukuun 13. päivä 1981 pääministerinä ja puoluejohtajana toiminut kenraali Wojciech Jaruzelski julisti maahan sotatilan, jonka yhteydessä Solidarność ja muut riippumattomat järjestöt kiellettiin, ainakin sata ihmistä surmattiin ja tuhansia vangittiin. Jerzy Popiełuszkon yhteys työläisiin säilyi ja seuraavina vuosina hän osallistui vangittujen oikeudenkäynteihin yhdessä heidän perheidensä kanssa. Hänen ansiostaan Pyhän S. Kostkan kirkosta tuli myös hyväntekeväisyyden keskus, josta jaettiin ulkomailta tuotuja avustuspaketteja. Kevättalvella 1982 isä Jerzy aloitti kerran kuukaudessa vietetyt "messut isänmaalle", joista parin vuoden aikana tuli tunnettuja kautta Puolan. Messuun osallistuva tuhatlukuinen yleisö täytti kirkon edessä olevan aukion. Karismaattisen papin saarnat ylläpitivät yhteiskunnan uskoa ja toivoa vaikeina aikoina.

Kommunistihallinto yritti vaientaa kiusalliseksi koetun papin monin tavoin. Popiełuszko
joutui toistuvasti pidätetyksi ja häntä vastaan tekaistiin jopa syytteet aseiden ja räjähteiden hallussapidosta. Kirkko pysyi kuitenkin lujana hänen takanaan, sillä puolalaissyntyinen paavi Johannes Paavali II oli henkilökohtaisesti määrännyt uuden primaksen Józef Glembin puolustamaan häntä. Tilanteen käydessä uhkaavaksi fyysisten hyökkäysten jälkeen kirkon johdossa oli päätetty, että isä Jerzy lähetetään joksikin aikaa Roomaan opiskelemaan ja tämä itse hyväksyi ajatuksen. Mutta sisäministeriön turvallisuuspalvelussa oli päätetty toisin. Poliisiorganisaation uskontoasioista vastaavan osaston apulaispäällikkö eversti Adam Pietruszko ja Popeluszkon tapausta käsittelevän sektion päällikkö kapteeni Grzegorz Piotrowski sopivat, että jälkimmäinen kokoaa ryhmän joka surmaa Popiełuszkon. Piotrowski otti kuolemanpartioon mukaan saman organisaation luutnantit Leszek Pekalan ja Waldemar Chmielewskin. Ensimmäinen murhayritys, joka oli naamioitu liikenneonnettomuudeksi, kolmikolta epäonnistui. Lokakuun 19. päivän iltana miehet sieppasivat isä Jerzyn ja hänen autonkuljettajana Waldemar Chrotowskin heidän ajaessaan Bydgoszczissa vietetyn messun jälkeen takaisin Varsovaan. Chrotowskin onnistui paeta kaappaajilta pahoin loukkaantuneena, mutta Popiełuszkon miehet kiduttivat hengiltä ja heittivät Veikseliin.

Kirkko reagoi isä Jerzyn sieppaukseen vaatimalla viranomaisia etsimään hänet. Koko Puola rukoili papin löytymisen puolesta. Hänen ruumiinsa löydettiin 30. lokakuuta. Marttyyripapin
hautajaisiin 3. marraskuuta osallistui 400 000 puolalaista ja kasvavan sisäisen ja ulkoisen painostuksen edessä Puolan viranomaisten oli pakko selvittää juttu. Eversti Pietruszko ja hänen kolme alaistaan tuomittiin 1985 pitkiin vankeusrangaistuksiin, jotka korkein oikeus myöhemmin lievensi. Murhaajat eivät istuneet tuomioistaan montaakaan vuotta. Oikeudessa kävi selväksi, että miehet uskoivat toimineensa ylempien viranomaisten suostumuksella. Jatkuva epäily onkin vallinnut siitä että ainakin sisäministerinä toiminut kenraali Czesław Kiszczak olisi hyväksynyt murhasuunnitelman. Solidarność- liikeen ja kommunistihallinnon pyöreän pöydän neuvotteluissa 1989 sovittiin Puolan asteittaisesta siirtymisestä demokratiaan. Sopimuksen sivutuotteena vanhojen vallanpitäjien rikokset painettiin villaisella.

Jerzy Popiełuszkon hauta P.Stanislas Kostkan kirkon pihapiirissä on Varsovan merkittävä pyhiinvaelluskohde, jolla on vieraillut arviolta 14 miljoonaa kävijää. Hauta symbolisoi omalla tavallaan sitä, miten likeisesti puolalaisten kamppailu vapauden puolesta on kietoutunut katoliseen uskoon.

xxx

Keväällä 1986 osallistuin Vapaus ja rauha-liikkeen, " Solidaarisuuden lasten", järjestämään kiellettyyn kansainväliseen seminaariin Varsovassa. Tapahtuman päättyi messuun Popiełuszkon haudalla. Se teki minuun suuren ja pysyvän vaikutuksen.

Kirkkoon palatessa-1.adventti

2009-11-30T09:23:00.001-08:00

Tänne kirjoitan jatkossakin jotain, mutta seuraa myös uutta blogiani
http://www.kotimaa24.fi/blogit/uusimmat/blog/?bid=259

Julkaisen täällä uudelleen 1. adventtisunnuntain tekstin Kotimaa 24:stä

Ensimmäinen adventtisunnuntai on hyvä aika aloittaa paluu kirkkoon. Tosin muodollinen takaisinliittymiseni tapahtui jo lokakuussa, mutta tänään olin ensi kertaa messussa uudessa kotikirkossani, Tampereen Hervannan kirkossa. Ehtoollisella kävin ensi kerran sitten konfirmaation noin 38 vuotta sitten. Jonkin tutkimuksen mukaan kirkkoon palataan useimmiten elämänkaareen liittyvistä syistä, kolmanneksen osalla vaikuttimet ovat henkiset ja hengelliset. Minä kai kuulun tuohon jälkimmäiseen ryhmään. En tosin ole kokenut mitään erityistä uskoontuloa enkä toisaalta edes erossa olon vuosina ollut mitenkään etäällä uskonnosta. Äidin opetukset olivat mielen sopukoissa. Sen lisäksi niin kirjallisuus-, taide kuin musiikkimieltymykseni ovat pitäneet minut tiukasti juutalais-kristillisessä traditiossa, joka on sivilisaatiomme perusta.

Kun vuosikymmeniä sitten erosin kirkosta, kysymys oli nuoruuden idealismista. Näin Suomen ev.lut- kirkon mahtavien valtionkirkkona. En voinut myöskään hyväksyä kirkon avointa natsismin liehakointia menneisyydessä ja suomettunutta vaikenemista Neuvostoliiton etupiirin vainoista nykyisyydessä. Kirkko tuntui myös ahdistavan suvaitsemattomalta seksuaalietiikan alueella. Rakkaan pikkuveljen tähden kirkon syrjivä suhtautuminen homoihin oli minulle henkilökohtaisesti herkkä asia.Vuosikymmenet kuluivat ja kävi selväksi, etten minä kyennyt elämään ihanteideni mukaan etenkään läheisissä ihmissuhteissa. Omia syntejä kantaessani aloin vähitellen ymmärtää myös niin vajaata ja monin tavoin erheessä kulkenutta kirkkoa. Toisaalta kirkkokin tuntuu muuttuneen ja olevan tänään sosiaalisempi ja myös suvaitsevampi. Niin ainakin toivon.

Katolinen kirkko on kaikesta ahdasmielisyydestään huolimatta vetänyt minua puoleensa vuosien ajan. Syinä kiinnostukseni keskiajan historiaan, paavi Johannes Paavali II:n yhteiskunnalliseen opetukseen, sympatia likeltä seuraamaani Puolan katolista Solidaarisuus-ammattiliittoa kohtaan ja ihastuminen Liettuan Vilnan ihaniin barokkikirkkoihin. Mutta ennen kaikkea kaipaan Neitsyt Marialle osoitettua hartautta. Eräs episodi viime kesänä Kristuksen kirkastumisen juhlan messun jälkeen Tampereen katolisen Pyhän Ristin kirkon edessä vaikutti päätökseeni liittyä ainakin näin ensiksi luterilaiseen kirkkoon.Chilestä kotoisin oleva ystäväni kertoi palanneensa katoliseen uskoon Suomessa kun äidin opetukset muistuivat mieleen. Mieleeni tuli, että oman äitini opetukset nousivat protestantismista, osin Suomen ev.lut-kirkosta ja osin Metodistikirkosta. Voisinko minä protestantti olla muuta kuin ikuinen käännynnäinen katolisessa kirkossa? Oppisinko koskaan uskomaan sitä mitä katolinen uskoopettaa eriävästi tai edes luontevasti toimimaan pyhässä messussa? No, täytyy sanoa, että paljon opettelemista luterilaisessakin Jumalanpalveluksessa minulle on , niin paljon se on nuoruudestani muuttunut. Jopa termi messu on minulle luterilaisessa yhteydessä hieman vieras. Varmasti luotaan suhdettani luterilaisuuteen ja katolilaisuuteen kirjoituksissani jatkossakin.

En tiedä muusta, mutta tunnen ottaneeni merkittävän askeleen, kun tänään kävin ensi kertaa aikuisiällä ehtoollisella. Mutta on jo aika siirtyä kaikkein vakuuttavimman Jumalan palveluksen ääreen: Johann Sebastian Bachin 1. adventtisunnuntaihin liittyvä kantaatti Nun komm, der Heiden Heiland ( BWV 61), aaria Öffne Dich, mein ganzes Herze.( http://www.youtube.com/watch?v=Y_wSX_eOVvA&feature=related )

Liettuan historia ilmestynyt

2009-09-17T09:37:00.000-07:00

Liettuan 1000-vuotisjuhlien merkeissä kirjoittamani Liettuan historia on ilmestynyt ja löytyy niin Akateemisesta kuin ainakin suurimmista kirjastoista tuota pikaa. Kirja on 400-sivuinen ja täyttä asiaa.

Liettuan historia ilmestyy loppuksesästä

2009-05-03T08:56:00.000-07:00

Kirjoittamani Liettuan historia ilmestyy loppukesästä Jagellonica-kulttuuriyhdistyksen julkaisemana. Se juhlistaa Liettuan nimen maininnan tuhatvuotismuistoa. Tulen tässä blogissa esittelemään joitakin Liettuan lähihistorian kysymyksiä, kuten neuvostomiehitystä ja natsimiehistystä, juutalaisten kansanmurhaa ja vastarintaa, liettualaisten kansanmurhaa ja vastarintaa.

Iivi Anna Masso haastattelee David Vseviovia

2009-05-01T09:53:00.000-07:00

Erinomainen näkökulma Viron kansallisuusryhmistä ja niiden suhteesta käytyyn keskusteluun.

http://www.uusisuomi.fi/kulttuuri/58679-vahemmistot-virossa-â€œihmisia-helppo-kiihottaaâ€

Työväenliikkeen veteraani Viro-kirjasta

2009-05-01T06:12:00.000-07:00

Näin vappuna sopii muistuttaa sosiaalidemokraattisen työväenliikkeen veteraanin Pentti Holapan kirjottamasta arviosta Sofi Oksasen ja Imbi Pajun toimittamasta kirjasta Kaiken takana oli pelko. Kuinka Viro menetti historiansa ja miten se saadaan takaisin ( WSOY 2009). Arvostelun aluksi Bäckmanin- Hietasen Viro-vihaa lietsova roskasakki saa kuulla kunniansa.

Kas tässä linkki runoilija Holapan tekstiin

http://www.demari.fi/content/view/5123/139/

Unkari 1956

2006-10-21T06:29:00.000-07:00

Kansannoususta maksetiin raskas vero ( Aamulehti 21.10. 2006)

Unkarin kansannoususta on kulunut 50 vuotta. Kansannousu ja sen kukistaminen neuvostopanssarein ravistelivat ihmisiä myös Suomessa. Äskettäin edesmennyt runoilija Jarkko Laine koki kansannousun tapahtumat 9-vuotiaana poikasena turkulaisessa työläiskodissa: ”Saman vuoden lokakuussa oli Unkarin kansannousu. Me emme tienneet Unkarista kuin jalkapalloilija Ferenc Puskasin ja juoksija Sandor Iharoksen, mutta radion välittämä hätä ja vanhempiemme voimaton suuttumus vaikuttivat niin syvästi, että halveksuntani Neuvostoliittoa kohtaan ei koskaan ehtinyt laantua” (Soutajat Aurajoella, 2001) . Vaikka itse olin tuolloin pikkuvauva, äitini kertomukset ja lehtileikekokoelmat tekivät vuoden 1956 Budapestista oman maailmankatsomukseni rakennuspuun. Neuvostoliiton brutaaliuden varjoja vasten korostuu Unkarin lyhyeksi jäävän vapauden valo ikään kuin messiaanisen ajan kajona.

Kansannousu alkoi lokakuun 23. päivä 1956, kun kuohuvan Puolan tueksi järjestetty solidaarisuudenilmaus kasvoi suurmielenosoitukseksi Unkarin oman riippumattomuuden ja demokratian puolesta. Ensimmäiset laukaukset ammuttiin parlamenttitalolta radiotalolle siirtyneiden mielenosoittajien vallatessa rakennuksen. Seuraavaa paria päivää leimasivat katutaistelut Budapestissa ja vallankumouskomiteoiden synty ympäri maata. Noina päivinä vastanimitetty pääministeri Imre Nagy koetti vielä jarruttaa vallankumouksellista kehitystä, mutta mukautui siihen sitten koko sydämellään. Unkari sai monipuoluehallituksen, joka tunnusti vallankumoukselliset komiteat paikallishallinnoksi. Järjestysvalta siirtyi kapinallisten ja asevoimien sotilaiden muodostamalle kansalliskaartille.Yhteiskuntafilosofi Hannah Arendt kuvasi Unkarin tilannetta ”suureksi tasavallaksi”, jossa kansalaiset käyttävät suoraa valtaa.

Kaiken huippuna Nagy ilmoitti Unkarin eroavan Varsovan liitosta ja julistautuvan puolueettomaksi maaksi. Unkari eli ennen kokemattoman yhtenäisyyden huumaa.Uusi puoluejohtaja János Kádar kuitenkin livahti vaivihkaa Budapestista neuvostojoukkojen tukikohtaan. Samaan aikaan Budapestista vetäytyneet neuvostojoukot alkoivat ryhmittyä palatakseen ja aamulla 4. marraskuuta ne tunkeutuivat taistelevaan kaupunkiin. Edellisyönä oli pidätetty neuvotteluihin kutsuttu unkarilaisten sotilasjohtaja, kenraali Pál Maléter. Kiivaimmat taistelut käytiin Budapestin työläiskaupunginosissa ja vielä aseiden vaiettua keskustyöläisneuvoston julistama yleislakko uhmasi miehittäjää ja Kádarin nukkehallitusta.

Unkarilaiset maksoivat kansannoususta raskaan veron. Kansannousussa kuoli 3 000 ihmistä. Maasta pakeni yli 200 000 ihmistä, ja jälkiselvittelyissä teloitettiin lähes 400 ihmistä ( mm. Nagy ja Maléter) ja 16 000 joutui vankilaan. Sortotoimet jatkuivat 1960-luvun alkuvuosiin, jonka jälkeen Kádar aloitti talouden ja kulttuurielämän liberalisointia sisältäneen sovinto-ohjelmansa. Mutta mennyttä ei unohdettu. Kesäkuussa 1988 Budapestissa järjestettiin hautajaiset, joissa Nagy, Maléter ja kolme muuta teloitettua haudattiin uudelleen. Hautaan laskettiin myös kuudes ja tyhjä arkku, joka symbolisoi kaikkia surmattuja. Nuori lakimies, vastaperustetun Fidesz-puolueen johtaja Viktor Orbán vaati hautajaispuheessaan vapaita vaaleja ja neuvostojoukkojen poistumista maasta. Seuraavana vuonna pyöreän pöydän neuvottelut johtivat siirtymiseen demokratiaan. Kansannousun 50-vuotismuistojuhla on Unkarin suurin kansallinen juhla sitten vuosituhannen vaihtumisen. Mutta unkarilaiset viettävät sitä jakautuneena "viimeisen kadarilaisen", pääministeri Ferenc Gyurcsányn, jakaessa mielipiteet.

Aulis Kallio

Jälkikirjoitus:
Olen tavannut julkisesti muistaa Unkarin kansannousua. Ensi kerran 20-vuotispäivänä trotskilaisessa Neuvostovalta-monistelehdessä 1976, sitten Yleisradion radiodokumentilla ja Aamulehden alakertajutulla 1986. Silloin muuri oli vielä pystyssä, Suomi oli suomettunut ja kansannousun aktiivinen muistelu toisinajattelijan puuhaa.

Allekirjoita manifesti uutta totalitarismia vastaan

2006-03-10T08:45:00.000-08:00

Manifesti uutta totaalitaarista uhkaa vastaan

Voitettuaan fasismin, natsismin ja stalinismin maailma kohtaa nyt uuden totalitaarisen globaalin uhan: islamismin.
Me kirjailijat, toimittajat, intellektuellit kehotamme vastarintaan uskonnollista totalitarismia vastaan ja kaikkien vapauden, yhtäläisten mahdollisuuksien ja sekulaarien arvojen edistämiseen. Nykyiset tapahtumat, jotka alkoivat Muhammed-piirrosten julkaisemisesta eurooppalaisissa sanomalehdissä, ovat paljastaneet välttämättömyyden taistella näiden universaalien arvojen puolesta. Tätä taistelua ei voita asein vaan ideologiselle kentällä. Se ei ole sivilisaatioiden taistelu tai idän ja lännen ristiriita, jota me todistamme vaan globaali taistelu jossa ottavat yhteen demokraatit ja teokraatit.
Kuten kaikki totalitarismit, islamismia ruokkivat pelot ja turhautumat. Vihan saarnaajat nojaavat näihin tunteisiin tarkoituksenaan muodostaa pataljoonia, joiden tehtävä on luoda vapaudeton ja epätasa-arvoinen maailma. Mutta me toteamme selvästi ja lujasti: ei mikään, ei edes epätoivo, oikeuta valitsemaan obskurantismia, totalitarismia ja vihaa. Islamismi on taantumuksellinen ideologia, joka tappaa tasa-arvon, vapauden ja sekularismin missä ikinä ne ovatkaan läsnä. Sen menestys voi johtaa ainoastaan ylivallan maailmaan: miehen ylivaltaan naiseen nähden, islamistien ylivaltaan muihin nähden. Sen vastustamiseksi meidän on turvattava universaalit oikeudet sorretuille tai syrjityille ihmisille. Me hylkäämme “kulttuurirelativismin”, joka käsittää sen hyväksymisen että muslimikulttuurissa miehiltä ja naisilta on riistetty oikeus tasa-arvoon, vapauteen ja maallisiin arvoihin kulttuurien perinteiden kunnioituksen nimissä. Me kieltäydymme hylkäämään kriittistä mieltämme pelosta tulla syytetyksi ”islamofobiasta”, epäonnistunut käsite joka sekoittaa islamin kritiikin uskontona sen uskovien syyllistämiseen.
Me vetoamme ilmaisunvapauden universaalisuuteen, jotta kriittistä henkeä voidaan harjoittaa kaikissa maanosissa, kaikkea hyväksikäyttöä ja dogmaattisuutta vastaan. Me vetommae kaikkien maiden demokraatteihin ja vapaisiin henkiin, että vuosisatamme olisi valistuksen eikä pimeyden vuosisata.

12 allekirjoittajaa:
Ayaan Hirsi Ali
Chahla Chafiq
Caroline Fourest
Bernard-Henri Lévy
Irshad Manji
Mehdi Mozaffari
Maryam Namazie
Taslima Nasreen
Salman Rushdie
Antoine Sfeir
Philippe Val
Ibn Warraq

Esittelyt:

Ayaan Hirsi Ali , somalialastaustainen hollantilainen kansanedustaja, Liberaalin puolueen (VVD) jäsen Käsikirjoitti elokuvan Submission , joka johti erään islamistin tekemään Theo van Goghin murhaan marraskuussa 2004. Hän elää poliisisuojelussa. Hirsi Alilta suomennettu teos Neitsythäkki. Islam, nainen ja fundamentalistit ( 2005).

Chahla Chafiq, kirjailija, iranilainen Ranskassa maanpaosssa elävä kirjailija ja esseisti. Hän on kirjoittanut teoksen "Le nouvel homme islamiste , la prison politique en Iran " (2002). Hän on myös kirjoittanut romaaneja kuten "Chemins et brouillard" (2005).

Caroline Fourest on esseisti ja vapautta kaikkia dogmeja ja fanaattisuutta vastaan puoltavan Prochoix - lehden päätoimittaja, kirjoittanut useita kirjoja maallistuneisuudesta ( "laicite") ja fanaattisuudesta kuten Tirs Croisés : la laïcité à l'épreuve des intégrismes juif, chrétien et musulman Fiammetta Vennerin), Frère Tariq : discours, stratégie et méthode de Tariq Ramadan, et la Tentation obscurantiste (Grasset, 2005). Hän sai Maallisuuden kansallisen palkinnon 2005.

Bernard-Henri Lévy on Algeriassa syntynyt ranskalainen filosofi, joka on taistellut kaikkia 20.vuosisadan ismejä (fasismia, antisemitismiä, totalitarismia, terrorismmia) . Hän on kirjoittanut mm. seuraavat teokset: La Barbarie à visage humain, L'Idéologie française, La Pureté dangereuse ja vastikään American Vertigo.

Irshad Manji: Irshad Manji on tutkija Yalen yliopistossa ja kirjoittanut myös suomennetun bestselleri Islamin kahdet kasvot : hätähuuto suvaitsevaisuuden ja muutoksen puolesta ( 2004 ) Hän puhuu Koraaniin perustuvan vapaan ilmaisun puolesta. Hän on syntynyt intialaiseen muslimiperheeseen Ugandasa, mutta kasvanut Kanadassa, jossa hän on saanut hyvän vastaanoton vaikka myös on joutunut turvautumaan poliisisuojeluun islamistien uhkausten tähden.

Mehdi Mozaffari on Tanskassa maanpaossa elävä professori, joka on kirjoittanut useita kirjoja ja artikkeleita islamista ja islamismista kuten :Authority in Islam: From Muhammad to Khomeini ja Fatwa: Violence and Discourtesy and Globalization and Civilizations.

Maryam Namazie on Englannissa maanpaossa elävä iranilainen kirjailija ja TV-tuottaja (TV International English); Iranin työläiskommunistisen puolueen kansainvälisten suhteiden osaston päällikkö ja ja palkittu vuonna 2005 National Secular Societyn Vuoden sekularistin palkinnolla.

Taslima Nasrin on Bangladeshissa syntynyt lääkäri, jonka naisia ja vähemmistöjä puolustavat asenteet saivat hänet vaikeuksiin fundamentalistien « Tuhotkaa Taslima » - komitean kanssa ja häntä vainottiin "uskonluopiona". Suomennettu kirja Häpeä (1995).

Salman Rushdie yhdeksän romaanin kirjoittaja, joka on palkittu lukuisilla kirjallisuuspalkinnoilla (Booker Prize, Whitbread Prize for Best Novel, Saksan Vuoden kirjailija palkinto, Euroopan unionin Aristeion-palkinto, Budapestin Kirjallisuuden suurpalkinto, Premio Mantova, and the Itävallan valtion Eurooppalaisen kirjallisuuden palkinto. Hän on myös Commandeur of the Ordre des Arts et Lettres, M.I.T:n humanististen tieteiden kunniaprofessori ja PENin Amerikan keskuksen presidentti. Hänen kirjojaan on käännetty yli 40 kielelle. Salman Rushdin suomenettu teos Saatanalliset säkeet saivat Iranin johtajan Khomeinin langettamaan fatwan, jolla muslimeja kehotettiin tappamaan kirjailija.

Philippe Val on Charlie Hebdo - viikkolehden johtaja. Vasemmistosuuntautunut lehti uudelleenjulkaisi profeetta Muhammedin pilakuvat solidaarisuutena islamistien kohteiksi joutuneille tanskalaisille.

Ibn Warraq on kirjoittanut tai toimittanut seuraavat teokset: Why I am Not a Muslim, Leaving Islam : Apostates Speak Out ja The Origins of the Koran. Hän tekee ilslamin ja sen pyhän kirjan alkuperää koskevaa filologista ja historiatutkimusta New Yorkissa.

Antoine Sfeir on syntyjään Libanonin kristitty ja valitsi Ranskan kansalaisuuden koska halusi elää universalistisessa ja todella maallistuneessa (" laic") maassa. Hän on Les cahiers de l'Orientin johtaja julkaissut useita kirjoja islamismista Les réseaux d'Allah (2001) ja Liberté, égalité, Islam : la République face au communautarisme (2005).

Allekirjoita vetoomus allaolevassa linkissä. Manifestin ensinnä julkaissut lehti Jyllands-Posten
(http://www.jp.dk/indland/artikel:aid=3585740/ ) on antanut lupansa.

Allekirjoita Yhdysvaltojen presidentille ja YK: lle suunnattu vetoomus:

http://www.petitionspot.com/petitions/manifesto

Armenialaisten kansanmurha 1915-2005

2006-02-10T10:27:00.000-08:00

Uudelleenjulkaisen ensimmäisenä perjantain spesiaalina Kanavassa ja Ny Tidissä keväällä 2005 julkaistun artikkelini.
Tällä tahdon tukea kansanedustaja Heidi Hautalaa, joka on vaatinut presidentti Tarja Haloselta selitystä miksi hän jättikansanmurhan tunnustamatta taannoisella Armenian vierailullaan. Voit itse tiedustella samaa Haloselta, sp-osoite presidentti@tpk.fi

x x x

KUKA MUISTAA ARMENIALAISET?

Viime joulukuussa, Euroopan Unionin ja Turkin sopiessa jäsenyysneuvotteluista, Ranskan ulkoministeri Michel Barnier kertoi Ranskan vaativan ”Armenian tragedian” tunnustusta jäsenyysneuvottelujen kuluessa, vaikkei esitä sitä jäsenyysehdoksi. Suomen johtava päivälehti katsoi asiakseen nyreksiä ranskalaisministerin kannanottoa pääkirjoituksessaan. Armenialaisten tragedia on vuosikymmeniä ollut Suomessa täysin pimennossa. Tuorein aiheesta suomeksi julkaistu teos on Franz Werfelin romaani 40 päivää Musa Daghilla.
Kuitenkin juuri viime vuosikymmeninä armenialaisten tragedian tutkimus ja muistaminen ovat kansainvälisellä tasolla saaneet uuden ulottuvuuden. Armenialaisten kansanmurha on parina viime vuosikymmenenä saanut myös ennennäkemättömän laajan kansainvälisen tunnustuksen. Turkki on joutunut puolustuskannalle pitäytyessään historiallisten tosiasioiden kieltämiseen. Armenialaisten kansanmurhan tunnustaminen ei ole vain periaatteellinen kysymys, vaan se liittyy ajankohtaisiin kysymyksiin. Ensiksikin armenialaiskysymyksen käsittely mittaa Turkin demokratian ja kansalaisyhteiskunnan kypsyyttä ja vähemmistöjen kohtelun "eurooppalaisuuden" astetta. Tähän ovat kiinnittäneet huomiota turkkilaiset ihmisoikeusaktivistit. Sen ohella kysymys liittyy Etelä-Kaukasiaan epävakaaseen tilanteeseen. Armenian ja Azerbaidzhanin selkkauksessa Vuoristo-Karabahissa armenialaispuoli on kokenut taistelevansa estääkseen vuosien 1915-23 kauhujen toistumisen. ”Eurosuomalaisella”mielipiteellä ei pitäisi olla mitään syytä ihmetellä Ranskan esittämää kantaa. Pikemminkin voisi kysyä miksi Suomi on ollut tyyten ulkona ”armenialaiskysymyksen” käsittelystä. Kuluvan vuoden huhtikuun 24. päivä vietetään Armenian kansanmurhan yhdeksättäkymmenettä vuosipäivää. Lienee paikallaan käydä lävitse tämän Euroopan ”suuren sodan” synkimmän tapahtumasarjan taustat, vaiheet ja jälkiheijastukset.

I

Armenialaiset, "Araratin lapset", ovat vähän Aasian kansa, jotka ovat asuttaneet eteläistä Kaukasiaa ja nykyistä itäistä Anatoliaa kolmisen tiuhatta vuotta. Välimeren rannan "vähää Armeniaa", Taurus-vuorten Kilkiaa, varhaiskeskiajalta saakka. Armenialaiset itse kutsuvat maataan Hajastaniksi.Kristinuskon he omaksuivat ensimmäisenä kansakuntana toisen ja kolmannen kristillisen vuosisadan vaihteessa Valtiollisen suuruudenajan päätyttyä loma erityslaatuinen apostolinen kirkko on vaalinut armenialaisten etnis-uskonnollista yhteisöllisyyttä. Armenialainen kirjallinen perinne on pitkä ja rikas.Se on säilynyt Etshmiadzinin pyhässä kaupungissa. Niin kaupunkikulttuuri kuin maanviljelys ovat myös vanhaa perua. Armenia on sijannut yhdessä vanhan ja keskiajan tärkeimmässä strategisessa liikenneristeyksessä ja joutunut taiteilemaan vähintään kahden imperiumin välissä.

Islamilainen valloitus alisti ja jakoi armenialaiset .Ottomaanien sunni-islamilaisen sulttaanikunnan/khalifaatin väestö oli jaettu islamilaisen lain mukaan uskontokunnittain milleteihin .Suurin millet olivat muslimit. Kreikkalainen millet käsitti kaikki ortodoksikristityt, puhuivatpa he kreikkaa tai muita kieliä. Armenialaiset olivat homogeenisin millet, sillä uskontokunnan jäsenet valtaosin puhuivat armeniaa.Juutalainen millet oli kreikkalaisten tapaan kieleltään ja perinteiltään heterogeeninen ryhmä. Kutakuinkin sama asema oli sillä armenialaiskansan osalla, joka joutui shiiamuslimien valtaaman Persian valtaan. 1800-luvun alkupuolella Keisarillinen Venäjä valloitti suuren osan persialaisesta Armeniasta.

Ottomaanit noudattivat arabeilta periytyvää islamilaista lakia myös eri uskontokuntien oikeuksien ja velvollisuuksien määrittelyssä. Muslimit olivat hallitseva kasti, kun taas kristityt ja juutalaiset elivät monien rajoitusten alaisina ryhminä dhimmi-kategoriassa .Tarkkaan säädellyn
syrjityn aseman kääntöpuolella avautui myös mahdollisuuksia.. Islamilaisen lain mukaan muslimin ei pitänyt elellä vääräukoissa maissa tai opetella niiden kieliä. Tämän seurauksena kristityille avautui mahdollisuuksia diplomatian, kaupan, tieteen ja kulttuurin alalla. Ensinnä ja eniten tämä hyödytti kreikkalaisia, myöhemmin myös armenialaisia. Vastaavasti kristityille avautuivat ensinnä Euroopan kulttuurivaikutteet, joihin kuului 1800-luvulla myös kansallisuusaate.Suurin osa armenialaisista oli kuitenkin talonpoikia ja he elivät historiallisessa Armeniassa, joka oli jaettu kuuteen vilietiin, maakuntaan:
Sivas, Mamuret el-Aziz (Kharput), Erzerum, Bitlis,Dyarbekir ja Van. Tarmokkaan turkkilais- ja kurdiasutustoiminnan tähden armenialaiset olivat menettäneet enemmistönsä kaikilla näillä alueilla jo 1800-luvulla.

Kreikan vapauduttua armenialaiset muodostivat sulttaanikunnan ja khalifaatin suurimman vähemmistöryhmän. 1800-luvun puolivälissä alkoi ottomaanien ja Venäjän imperiumin jakaman Armenian kansallinen herätys, jota ulkoarmenialaiset yhteisöt tukivat. Ottomaanien Armeniassa kansanopetus, kirjallisuus, lehdistö levisi myös maaseudun kyliin Poliittiset puolueet alkoivat järjestäytyä ensin Venäjän Armeniassa ja levittäytyivät myöhemmin yli rajan ottomaanien alueelle. Ne vaativat uskontokuntien yhdenveroisuutta, poliittisia vapauksia, sosiaalisia uudistuksia ja kansallisia oikeuksia. Bulgarian kapinaan liittyneen Turkin-Venäjän sodan jälkeen Euroopan vallat uudistivat vaatimuksensa armenialaisten puolesta. Vuoden 1878 Berliinin sopimuksen 16. artiklan mukaan ottomaanien hallitus ”ryhtyy viivytyksettä parannuksiin ja uudistuksiin armenialaisten asumissa maakunnissa ja takaa heidän turvallisuutensa tsherkessejä ja kurdeja vastaan.” Samassa artiklassa Istanbulin hallitus sitoutui raportoimaan toimistaan Euroopan valloille, jotka valvovat tämän tavoitteen toteuttamista. Artikla jäi kuolleeksi kirjaimeksi. Varsinkin Englannin intresseissä oli Turkin pönkittäminen Venäjän vastaisena puskurina.1890-luvulla armenialainen liike vaati uudistusten toteuttamista, mihin sulttaani Abdül Hamid II vastasi laajamittaisella verilöylyillä vuosina 1894-96. Ne vaativat 200 000 armenialaisen hengen. Keskeinen rooli armenialaisliikkeen tukahduttamisessa oli kurdien kevyellä ratsuväellä.
Samaan aikaan olot Venäjän Armeniassa kiristyivät. Armenialaiskansallinen liike kohtasi omat sortovuotensa. Tataarit, joita 1930-luvulla alettiin kutsua azereiksi, toimivat imperiumin välikappaleena. Alkuvuodesta 1905 tataarit toimeenpanivat armenialaisjoukkomurhia Nahitshevanissa, Karabahissa, Bakussa ja sitä ympäröivillä öljykentillä.

Vuosisadan vaihteen lähestyessä Turkissa virisi nuorturkkilaisen liike, joka halusi uudistaa ottomaanien valtakuntaa esikuvanaan Saksa.Vuonna 1908 nuorturkkilaiset upseerit kaappasivat vallan ja he saivat myös armenialaisten tuen. Uuden nuorturkkilaisen hallituksen ensimmäinen ulkoministeri oli armenialainen. Nuorturkkilaisen vallankumouksen ohjelmaan kuului perustuslaillinen monarkia, uskontokuntien yhdenveroisuus ja vapailla vaaleilla valittu parlamentti. Vuonna 1909 sulttaani AbdülHamid yritti vastakaappausta, jonka yhteydessä järjestettiin armenialaisten joukkomurhia. . Vääräuskoisen armenialaisen vähemmistön yhdenvertaisuus oli niitä jumalattomia uudistuksia, joilla vanhaturkkilainen puolue kiihotti kansaa nuorturkkilaisia vastaan. Nuorturkkilaiset kukistivat kaappausyrityksen. Mutta nuorturkkilaisten puolue Ittihad ve Terakke Cemiyeti (Yhtenäisyyden ja edistyksen komitea) omaksui keskieurooppalaisen nationalismin jyrkimmässä muodossaan. Valtakunnan uudistamisen ja koko Keski-Aasian käsittävän panturkkilaisen, "turanilaisen" suurvallan luomisen perusedellytys oli turkkilaistamisella saatava yhtenäisyys.Vuonna 1911 Ittihad nousi tosiasiassa diktatoriseen asemaan ja puolueen sisällä valta keskittyi ensimmäisen maailmansodan alla triumviraatille, jonka muodostivat laivastoministeri Cemal Pasha, sotaministeri Enver Pasha ja sisäministeri Talaat Pasha. Talaat, jota pidetään kolmikon pahana henkenä, oli taustaltaan:bulgarialainen muslimi (pomakki) ja aiemmalta ammatiltaan lennätinvirkailija. Elokuussa 1914 puolueen keskuskomitea perusti armenialaiskysymystä varten puolisotilaallisen Erityisjärjestön ( Teskilat i-Maksushiye), jota johti lääketieteen tohtori Behaeddin Shakir.

II

Suuren sodan puhjettua vuonna 1914 ottomaaninen valtakunta liittyi keskusvaltoihin. Jo ennen sotaa maan hallinnon ja armeijan uudistaneet saksalaiset neuvonantajat olivat omalta osaltaan vaikuttaneet puolikuun imperiumin orientaatioon. Turkkilaisten sotilaallinen menestys oli alusta saakka heikko, mutta oman erityissotansa Ittihad oli päättänyt voittaa. Puolueen keskuskomitean suljetussa istunnossa helmikuussa 1915 pääideologeihin kuuluva lääketieteen tohtori Nazim, vaati armenialaiskysymyksen kertakaikkista ratkaisua. ”Jos tämä puhdistus ei ole lopullinen, se johtaa väistämättä ongelmiin. Siksi on ehdottoman välttämätöntä eliminoida armenialainen kansa kokonaisuudessaan niin ettei maan päällä enää ole armenialaista ja koko käsite Armenia on hävitetty. Nyt olemme sodassa emmekä koskaan saa parempaa tilaisuutta kuin tämä.” (Tämä panturkkilaisuuden profeetta oli dömne, juutalais-islamilaisen synkretistisen lahkon jäsen.)

Armenialaisten tuhoamisessa edettiin vaiheittain. Alkuvuodesta 1915 alettiin armenialaisilta kerätä pois aseita, joiden kantamiseen itsepuolustuksena heillä oli ollut lupa nuorturkkilaisesta kumouksesta lähtien. Armenialaiset tiesivät odottaa pahinta, mutta vain harvat pitivät aseensa ja tekivät vastarintaa.Vanin kaupungissa armenialaiset ryhtyivät kapinaan ja saivat pidettyä asemansa. Suuri osa asekuntoisista armenialaisista miehistä oli tietenkin mobilisoitu armeijaan. Vaikka sotaministeri Enver Pasha oli ylistänyt armenialaisten rohkeutta ja isänmaallisuutta, heidät siirrettiin taistelujoukoista työpataljooniin, joissa he tekivät käytännössä pakkotyönä teitä. Santarmien valvonnassa tehdyt urakat päättyivät armenialaisten joukkoteloituksiin.

Huhtikuun 24. päivän vastaisena yönä 1915 Konstantinopolin ( Istanbulin ) armenialaisyhteisön vaikuttajat pidätettiin ja useimmat heistä teloitettiin. Samanlainen terroriaalto armenialaisyhteisön eliittiä vastaan pyyhkäisi kautta maan. Kun armenialaisyhteisöltä oli viety johtajat ja asekuntoiset miehet, niin santarmit joita tukivat vapaaehtoiset miliisit kokosivat vanhukset, naiset ja lapset loputtomille kuolemanmarsseille Mesopotamian ja Syyrian aavikoiden leireille. Jano, nälkä, uupumus, sairaudet ja summittaiset murhat verottivat karkotuskolonnia. Nuoret tytöt vietiin orjiksi. Murhaamisen, raiskaamisen ja ryöstämisen orgioihin osallistuivat innolla karkotusreittien varren muslimiväestö – turkkilaiset, tsherkessit, kurdit. Armenialaisten tyhjät kodit täyttyivät pian uusilla asukkailla. Armenian selviytymistarinan kirjoittanut professori Chistopher Walker toteaa, että” hallituksen toteuttama turkkilaisten, tsherkessien ja kurdien uudisasutus oli tästä lähin armenialaisten surmaamisen prosessin keskeinen piirre.” Uudisasutustoiminta sotaoloissa ei olisi voinut sujua niin nopeasti ellei ittihadistien hallituksella olisi ollut ennakkosuunnitelmaa sen toteuttamista.

Tietoja armenialaisten kohtalosta levisi reaaliaikaisesti ulkomaailmaan kiitos konsulien, lähetyssaarnaajien ,ulkolaisten matkaajien ja myös hirmutöistä kauhistuneiden turkkilaisten.Yhdysvaltojen suurlähettiläs Henry Morgenthau vanhempi keräsi hyvin tarkat tiedot raportteihinsa ja julkaisi vuonna 1918 klassikkoteoksen The Tragedy of Armenia. Amerikkalainen lehdistö, ja aivan erityisesti New York Times, seurasi Vähän Aasian tapahtumia tiiviisti.
Jo toukokuussa 1915 Englanti, Ranska ja Venäjä jättivät Yhdysvaltojen suurlähetystön kautta.Turkille nootin, jossa varoitettiin että armenialaisten vainoon syylliset vastaavat sodan päätyttyä rikoksistaan oikeudessa. Historioitsija Arnold J. Toynbee kokosi Englannin hallituksen toimeksiannosta vuonna 1916 ilmestyneen sinisen kirjan The Treatment of the Armenians in the Ottomans Empire 1915-16.

Saksan ulkoministeriön arkistoja tutkinut historioitsija Ulrich Trumpener on osoittanut, että myös Berliinissä tiedettiin tarkalleen mitä liittolaisvaltiossa tapahtui. Kesällä 1916 suurlähettiläs Kreivi Wolff-Metternich raportoi valtakunnankanslerille, että armenialaisten tuhoaminen on turkkilaisille itsetarkoitus vaikka se häiritsee sotaponnistuksia. Hän arveli hallituksen jo valmistautuvan tappioon, mutta ”kenelläkään ei ole enää voimaa hallita Komitean monipäistä hydraa, shovinismia ja fanatismia…Turkkilaistaminen tarkoittaa jokaisen ei-turkkilaisen karkottamista tai tappamista.” Saksan hallitus ei reagoinut millään tavoin armenialaisten tuhoon, vaikka ennen muuta ottomaanien lähetyskentät tunteva teologi Johannes Lepsius koetti taivutella ulkoministeriötä kannanottoon. Kun Lepsius koetti mobilisoida seurakuntia tukemaan armenialaisia, hän joutui salaisen palvelun valvonnan ja häirinnän kohteeksi.

Vuonna 1918 nuorturkkilainen triumviraatti solmi aselevon ympärysvaltojen kanssa, erosi ja pakeni maasta. Armenia julistautui itsenäiseksi. Yhdysvaltojen presidentti Woodrow Wilson ilmoittautui Armenian itsenäisyyden ja rajojen takaajaksi. Armenian valtion asema sai muodollisen tunnustuksen Sèvresin rauhansopimuksessa vuonna 1920.Sèvresin sopimus myös velvoitti Turkin myös selvittämään sodan aikana kadonneiden armenialaisten kohtalon. Niinikään Turkkia vaadittiin luovuttamaan armenialaisten vainoon syyllistyneet sotarikolliset ympärysvalloille. Mutta Mustafa Kemalin ( Kemal Atatürkin) johtama nationalistien vallankaappaus mitätöi rauhansopimuksen ja turkkilaiset valtasivat Armenian yhteistuumin Neuvosto-Venäjän kanssa.Turkkilaiset miehittivät sopimuksessa Armenialla annetut kuusi itäisen Anatolian maakuntaa eli historiallisen läntisen Armenian.Lopun Jerevanin tasavallasta nielaisi Neuvostoliitto. Yhdysvallat oli kääntynyt isolatinistiseen politiikkaan ja menettänyt kiinnostuksensa Armeniaan. Uusi kemalistinen Turkki tarjosi sitäpaitsi mahdollisuuksia niin öljyalalle kuin protestanttiselle lähetystoiminnalle. Euroopan vallat potivat omaa sotakrapulaansa.

Vuonna 1922 turkkilaiset joukot tuhosivat Smyrnan (Izmirin) armenialais- ja kreikkalaisyhdyskunnan. Sataman edustalla oleva Englannin laivasto-osasto kieltäytyi evakuoimasta pakolaisia. Kansanmurhaa on täydentänyt kulttuuriperinnön tuhoaminen: kirkot ja hautausmaat on hävitetty, paikkojen nimet muutettu. Vielä meidän päivinämme maan vähäisellä armenialaisyhteisöllä ei ole ollut oikeutta käyttää ja opettaa omaa kieltään Turkin Armenian tasavallan vastainen raja on yhä suljettu liikemiesten toiveiden vastaisesti.

III

Viime vuosisadan kansanmurhia analysoinut politiikan sosiologi Irving Horowitz on käyttänyt armenialaisten kohtaloa kuvaamaan sitä, miten hyvinkin erilaiset valtiomuodot ja poliittiset eliitit voivat omaksua kansanmurhan ideologian ja mobilisoida kuolemankoneiston. Sulttaani aloitti armenialaisen vähemmistön tuhoamisen ottomaanisen imperiumin nimissä. Nuorturkkilaiset jatkoivat prosessia turkkilaisen nationalismin nimissä. Kemalistit, jotka korvasivat tappion kärsineet nuorturkkilaiset, veivät prosessin loppuun kehityksen ja integraation nimissä. Horowitz huomauttaa, että ”näin vuosien 1893 ja 1923 välisenä aikana karkeasti ottaen 1 800 000 armenialaista tapettiin ja miljoona muuta karkotettiin ilman että mikään valtiota ohjannut
poliittinen tai sotilaallinen eliitti olisi tuntenut vastuuta teurastuksen lopettamisesta ”.

Kansanmurha verotti ottomaanien valtakunnan armenialaisia suhteessa yhtä paljon kuin holokausti Euroopan juutalaisia. Länsiarmenialaiselle kulttuurille isku oli yhtä tuhoisa kuin holokausti Itä-Euroopan juutalaiselle kulttuuriperinteelle. Länsiarmenialainen perinne elää nykyään Ranskassa, Kaliforniassa ja Libanonissa, jonka väestöstä armenialaisia on 5 prosenttia. Armenialaisten kansanmurhalla ja holokaustilla on tutkimuksessa nähty kiinteä yhteys modernina kansanmurhapolitiikkana. Kansanmurhat eivät ole uusi ilmiö, mutta vielä 1800-luvun kolonialistisessa valloituksessa sillä tavoiteltiin jonkin alueen hallintaa. Armenialaiset ja juutalaiset olivat enemmän tai vähemmän integroitunut historiallinen vähemmistö asumissaan maissa

Kemal Atatürkin ajoista asti Turkki on kiistänyt armenialaisten kansanmurhan. Turkkilaisen käsityksen mukaan armenialaiset oli määrä vain siirtää uusille asuinsijoille, koska he olivat epäluotettava rajamaan kansa. Armenialaisten väitetään avustaneen etenevää Venäjän armeijaa. Sotaoloissa tässä väestönsiirrossa tapahtui virheitä ja ylilyöntejä, joiden seurauksena 300 000 armenialaista menehtyi. Rinnakkaisen selitysmallin mukaan Armenian kansallisuusliike oli jo 1890-luvulla käynnistänyt armenialaisten ja muslimien (turkkilaisten ja kurdien) välisen etnisen konfliktin, joka suuren sodan vuosina kärjistyi äärimmilleen. Turkkilaisen näkemyksen mukaan kyse oli sisällissodasta eikä suinkaan kansanmurhasta.

Yhä vielä Turkin hallitus julkaisee eri kielillä uusia teoksia oman näkökulmansa tueksi. Tarkoituksena on ollut vaikuttaa sekä Yhdysvaltojen että Euroopan mielipiteeseen. Tämä valistustyö on ollut tiivistä myös Suomessa päätellen vaikka siitä, että kaikki Tampereen yliopiston kirjaston tietokannasta löytyvät armenialaiskysymystä käsittelevät teokset ovat Turkin valtion julkaisemia. Turkki on värvännyt asiansa taakse myös joitain läntisiä historioitsijoita, mukaan lukien islamin historiankirjoituksen Grand Old Manin Bernard Lewisin. Lewis on ollut tuomiolla pariisilaisessa käräjäoikeudessa väitteestään, etteivät ottomaaninen toimet olleet suunniteltu, keskitetysti ohjattu armenialaisten kansanmurha.

Mistä johtuu Turkin harvinaislaatuisen tiukka ja totaalinen pitäytyminen kansanmurhan kiistämisessä?Varsin uskottavan selityksen tarjoaa Sakassa ja Yhdysvalloissa vaikuttava turkkilainen historioitsija Taner Akçam teoksessaan From Empire to Republic - Turkish Nationalism and the Armenian Genocide.Tutkimus osoittaa, että Mustafa Kemalin ensimmäiset tukijat Turkin vapaussodassa länsivaltoja vastaan olivat brittien sotarikollisina etsintäkuuluttamia Itithadisteja, ja heistä pitkälti muodostui tasavallan ensimmäinen johtoryhmä. Mustafa Kemalin liikkeen taloudellisena tukijana taasen oli armenialaisten omaisuuden anastuksella rikastunut Anatolian "uusrikkaiden" ryhmä. Tämä ei sovi tasavallan synnystä luotuun myyttiin.

IV

Toisen maailmansodan seurauksena armenialaiskysymys ajankohtaistui pitkän hiljaisen kauden jälkeen. Toukokuussa 1948 julkaistussa Yhdistyneiden kansakuntien talous- ja sosiaalineuvoston alaisen sotarikoskomission raportissa armenialaisten kansamurhasta vedetyt johtopäätökset esitetään ennakkotapauksena, jonka pohjalta käsitellään juutalaisten kansanmurhaa ja muita toisen maailmansodan rikoksia ihmisyyttä vastaan. Raportin mukaan Nürnbergin ja Tokion oikeudenkäyntien periaate juontuu Sèvresin rauhansopimuksesta.
Joulukuussa 1948 YK:n yleiskokous hyväksyi päätöslauselman kansanmurhasta, jossa tämä rikos määritellään ja kansainvälien yhteisö velvoitetaan estämään rikos ja saattamaan siihen syypäät tilille. Toisen maailmansodan jälkeen Turkki on kuitenkin ollut strategisesti niin tärkeä valtio lännen turvallisuusjärjestelmässä ettei sen vuosikymmeniin tarvinnut vastata tiukkoihin kysymyksiin armenialaisten kohtalosta. Vuonna 1983 Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokous hyväksyi kannanoton, jonka mukaan se nostaisi armenialaisiin kohdistuneet rikokset YK:n ihmisoikeuskomission käsittelyyn. Ihmisoikeuskomission vähemmistöjen syrjintää ja suojelua käsittelevän alakomission raportissa vuonna 1985 armenialaisten tuhoaminen todetaankin yhdeksi 1900-luvun kansanmurhista.

Yhdysvalloissa armenialaiskysymyksen käsittely alkoi vuonna 1975, kun kongressi senaatin ja edustajienhuoneen yhteispäätöksellä julisti huhtikuun 24.päivän viralliseksi muistopäiväksi, jonka viettämiseen presidentti auktorisoitiin. Seuraavana vuonna presidentti Jimmy Carter järjesti vastaanotonarmenialaisyhteisön edustajille ja valitteli tragediaa joka oli kohdannut vanhaa kristittyä kansakuntaa. Bill Clinton huomioi toisella kaudellaan muistopäivän joka vuosi. Vuonna 1995 hän tunnusti vuosien 1915-1918 tosiasiat varsin yksityiskohtaisesti käyttämättä kuitenkaan vaarallista sanaa kansanmurha. Paradoksaalisesti kansanmurhaksi armenialaisten tuhoamista on kutsunut vain presidentti Ronald Reagan, jonka kausina Yhdysvaltojen ulkoministeriö oli todella tiukasti Turkin linjalla armenialaiskysymyksessä - silloin kun se armenialaisterroristien toiminnan yhteydessä sattumoisin nousi keskustelun aiheeksi. Sekä senaatissa että edustajienhuoneessa 1980- ja 1990-luvulla tehdyt lukuisat aloitteet kansanmurhan tunnustamisesta ja sen mukaisista toimista kaatuivat enemmistöpäätöksin. Mutta muun muassa Kalifornian osavaltio on laissaan muistopäivästä
käyttänyt kiertelemättä ilmaisua kansanmurha.

Mutta eipä ole aihetta Euroopallakaan itsekehuun. Ranskan presidentti François Mitterrandista tuli vuonna 1984 ensimmäinen eurooppalainen valtionpäämies, joka koskaan on puhunut armenialaisten kansanmurhasta ja sen käsittelemättömästä traumasta. Vuonna 1998 Ranskan kansalliskokous hyväksyi Armenian kansanmurhan tunnustavan lain, joka uudistettiin vuonna 2001. Turkki peruutti protestina laajan asekaupan. EU-maista vastaavan parlamentin päätöksen ovat tehneet Kreikka, Italia, Slovakia, Belgia, Hollanti ja Ruotsi. Muista Euroopan maista Sveitsi ja Venäjä.Myös Kanada, Argentiina ja Uruguay ovat liittyneet kansanmurhan tunnustajien joukkoon. Samaten Libanon ainoana Lähi-Idän valtiona. Hyvin mielenkiintoista on, että kurdien pakolaisparlamentti vuonna 1996 tunnusti armenialaisten ja heidän kohtalonsa jakaneiden assyrialaisten kansanmurhan ja myös omien heimoveljiensä osallisuuden verityöhön.

Mitterrandin puhe antoi aikanaan pontta myös europarlamentin keskusteluun armenialaiskysymyksestä. Vuonna 1987 europarlamentti hyväksyi päätöslauselman, jossa todettiin vuosien 1915-1918 tapahtumat kansanmurhaksi YK:n kansanmurhaa koskevan päätöslauselman tarkoittamalla tavalla.Niinikään todettiin, että Turkin haluttomuus tunnustaa Armenian kansanmurha on yksi este Turkin ja EY:n lähentymiselle. Samalla parlamentti tuomitsi armenialaisiin Neuvostoliitossa kohdistunut väkivalta. Tällä viitattiin Azerbaidzhanin tilanteeseen, joka johti Sumgaitissa armenialaisten joukkomurhiin ja –raiskauksiin.

Marraskuussa 2000 europarlamentti palasi armenialaiskysymykseen käsitellessään komission vuosiraporttia Turkin edistymisestä jäsenyysehtojen täyttämisessä. Parlamentti kehotti Turkin hallitusta ja parlamenttia tukemaan armenialaisvähemmistöä tunnustamalla kansanmurha.
Seuraavan kerran Vähän Aasian synkeä vuosi 1915 ilmaantui europarlamentin käsittelyyn helmikuussa 2002, kun sen ulkosuhteiden, ihmisoikeuksien, yhteisen turvallisuuden ja puolustuksen komitea hyväksyi äänestyksen jälkeen raportin Etelä-Kaukasian politiikasta. Raportissa toistettiin Turkille esitetty vaatimus kansanmurhan tunnustamisesta ja sovittelusta Armenian kanssa.

Vielä neljännesvuosisata sitten Elie Wieselillä oli syytä kirjoittaa synkeästi Hitlerin olleen oikeassa, kun hän rohkaistessaan joukkojaan juutalaisten tuhoamiseen, esitti retorisen kysymyksen: ”Kuka tänään muistaa armenialaiset”. Maailma unohti armenialaiset ja se unohti juutalaiset.
Tänään tilanne ei näytä yhtä synkältä, mutta eurooppalaisen kansalaismielipiteen olisi syytä havahtua vaatimaan, että muutkin Euroopan valtiot kuin Ranska pitäisivät kysymyksen esillä Turkin jäsenyysneuvottelujen aikana.