Mirkka Lappalainen: Pohjolan Leijona ja Susimessu

Kuten kaikille on varmasti jo tuttua, nuoremman polven historioitsija Mirkka Lappalainen sai tämä vuoden Tieto-Finlandian teoksestaan Pohjolan Leijona. Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632 (2014). Mutta tämän uutuuden kohdalla on hyvä huomata, että se on jatkoa kirjailijan teokselle Susimessu. 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa (2009).

Vaikka molemmat kirjat toimivat hyvin erikseen, yhdessä ne kertovat miten Ruotsi, johon Suomi kuului, siirtyi keskiajasta uuteen aikaan ja esimoderniin pohjoismaiseen lakiin pohjaavaan yhteiskuntaan. Erityisesti tämä painottuu Pohjolan Leijonassa. Katolisesta näkökulmasta katsottuna erityisen mielenkiintoista on että 1500-luvun lopulta 1600-luvun alkuun ratkaistiin pysyvästi valinta katolisuuden ja puhdasoppisen luterilaisuuden välillä. Susimessu on tässä katsannossa käsiteltävistä kirjoista mielenkiintoisempi.

Lue jatko seuraavasta linkistä: 

http://otajalue.blogspot.fi/2014/12/mirkka-lappalainen-pohjolan-leijona-ja.html

Artturi Leinonen. Johannes Jussoila

Katolilaisten keskusteluryhmässä sain vinkin Pohjanmaan patriootti Artturi Leinosen (1888-1963)  romaanista "Johannes Jussoila" ja innostuin ehkä vähän liikaakin. Teoksen luettuani voin vain todeta että kirja on kyllä mielenkiintoinen
romaani lukea raumalaissyntyisen katolisen marttyyrin vaiheista, mutta siinä katolisesta kirkosta (jota juonittelevat  jesuiitat luotsaavat) tehdään osittain luterilaisen perinteisen viholliskuvan mukainen karikatyyri. Tai pikemminkin kirkon kuva on kaksijakoinen.

Lue enemmän blogista Ota ja lue 

 http://otajalue.blogspot.fi/

Isäni muistokirjoitus- Kaupungin rakentaja on poissa

Kirvesmies Paavo Kallio poistui keskuudestamme lokakuun puolivälissä 87-vuotiaana. Hän teki pitkän  päivätyön Uudenkaupungin rakentamisessa 1960-luvulta 1990-luvulle eri rakennusliikkeiden palveluksessa. Viimeisinä työvuosina kaupungilla hän osallistui myös vanhojen rakennusten korjaamiseen ja saneeraamiseen.

Karstulan Vastingin kylässä syntynyt Paavo vihkiytyi rakentamisen saloihin isänsä opissa. Hänestä kasvoi ammatistaan ylpeä taitaja, johon luotettiin ja joka itse luotti itseensä. Avioliitto kansakoulunopettajan kanssa merkitsi Paavolle muuttoa pois kotitanhuvilta. Vuonna 1968 perhe, johon kuului neljä poikaa, muutti Uuteenkaupunkiin. Ugin rakennustyömaat olivat Paavolle tuttuja jo ennen muuttoa. 

Paavo oli raitis ja perhesuuntautunut mies. Hän hoiti poikiaan lapsena kotona ja teki kotitaloustöitä kauan ennen kuin miesten kotitöistä alettiin julkisuudessa keskustella. Vaimon sairauden tähden hän jäi eläkkeelle tätä hoitamaan pari vuotta ennen kuin olisi ollut määräaika. Poikiaan Paavo opasti ja tuki tarvittaessa loppuvuosiin saakka.

 Kirjat olivat nuoruudesta lähtien Paavolle tärkeitä, ja hän oli ahkera kirjaston asiakas kunnes näköongelmat veivät lukuilon. Musiikki kuului Paavon elämään siitä pitäen kun hän nuoruusvuosina soitti kaksirivistä nurkkatansseissa. Kotona oli aina soittimia: kantele, mandoliini ja vanhemmalla iällä harmonikka. Tanssiminen oli hänen sydäntään lähellä ja hän oli taitava tarinankertoja.

Paavo valotti aikanaan omaan elämänfilosofiaansa teini-ikäiselle pojalleen: " En tiedä Jumalasta, mutta jokaisen ihmisen elämä noudattaa hänelle tarkoitettua polkua, joten on turha pelätä mitään."

P.S. Tämä muistokirjoitus on kirjoitettu Uudenkaupungin Sanomia varten. Oli jo sovittu, että se ilmestyy 30.lokakuuta lehdessä. Mutta sitten vedin sen pois, kun epäröin veljieni kanssa olisiko isä halunnut julkisia kehuja. Nyt ajattelen että olisi vain pitänyt julkaista, Karstulan seudun Viispiikkisessä kuitenkin  ilmestyy toinen versio muistokirjoituksesta.

Kolme naista, Kolme elämää 1600-luvulla.

Ursuliinisisar Marie de l`Incarnation osoittautuu mielenkiintoiseksi katoliseksi tuttavuudeksi Natalie Zemon Davisin kirjassa ”Kolme naista. Kolme elämää 1600-luvulta” (Helsinki 1997). Nuori silkinkutojan leski toimi lankonsa kauppahuoneessa ja samalla suuntautui mystiikkaan, kunnes hylkäsi 12-vuotiaan poikansa mennäkseen luostariin ja tullakseen Pohjois-Amerikan ensimmäisen ursuliiniluostarin ja intiaaneille opetusta tarjoavan tyttökoulun perustajaksi. Myös kaksi muuta Davisin kirjan henkilöhahmoa, Hampurin juutalainen kauppias ja suurperheen äiti Glick bas Juda Leib ja frankfurtilainen protestanttinen taiteilija ja luonnontutkija Maria Sibylla Merian olivat lähtöisin kaupunkilaisesta kauppias- ja käsityöläisperheistä. Kaikki kolme tavallista naista päätyivät historian lehdille kirjoitustensa ansiosta ja heidän kauttaan Davis voi kertoa paljon uuden ajan alun elämästä Atlantin molemmin puolin.

Kirjan avaa mielenkiintoinen kuviteltu keskustelu, jonka sen päähenkilöt ja kirjailija käyvät keskenään. Jo tämä oivaltava tapa aloittaa kirja lupaa paljon eikä jatko tuota pettymystä.

Kirjan ensimmäinen osa on omistettu 1646/1647 syntyneelle Glick bas Juda Leibille, joka on varakkaasta hampurilaisesta suvusta kotoisin. Kahdentoista lapsen äiti ja miehensä terävä liikekumppani aloitti jiddišinkielisen omaelämäkerran, johon liittyy oppinutta keskustelua Jumalan kanssa, keski-ikäisenä jäätyään leskeksi. Vuosikaudet hän torjuu avioliittotarjoukset tja elättää itsensä ja vielä kotona olevat lapsensa liiketoimilla. Hän järjestää heille myös hyvät naimakaupat, joiden tarkoitus on osittain verkottua ajan Euroopassa. Viimein hän myöntyy erään pankkiiriin kosintaan ja muuttaa 1700 uuteen kotiinsa Ranskan rajakaupunki Metziin. Mutta hänen toista miestään odotti konkurssi ja kuolema, ja taasen Glicklin oli otettava ohjat taloudenpidossa. Hänen omaelämänkirjoitelmansa oli tarkoitettu vain lapsia varten, mutta hänen rabbina toimiva poikansa ymmärsi äitinsä kirjoitusten arvon ja toimitti ne julkaistavaksi tämän kuoleman 1724 jälkeeni. 1800-luvun kirjoittajat löysivät Glicklin tekstit uudelleen. Hänen kirjoitustensa kautta Davis pystyy lähentämään lukijaansa Keski-Euroopan juutalaiseen maailmaan ja sen ajattelutapaan uuden ajan alussa.

Kirjan toinen päähenkilö Marie Guyart (1599-1672) eli Marie de l`Incaranation syntyi Toursissa käsityöläisen perheeseen ja avioitui varhain silkinkutojan kanssa. Hän jäi pian leskeksi ja kahden pienen poikansa Claude Martinin kanssa. Hän pääsi elämään ja työhön sisarensa miehen omistamaan kauppahuoneeseen ja hoiti tarmokkaasti sen asioita. Mutta hänellä oli toinen tärkeämpi elämä mystisissä kohtaamisissaan Kristuksen kanssa. Ollakseen ylkänsä arvoinen hän eli askeettisesti ja itseään piinaten, lihaansa kuolettaen. Elettiin vastareformaation aikaa ja hänen rippi-isänsä ymmärsi ja rohkaisi Marieta, kun hän poikansa ollessa 12-vuotias jätti tämän sisarelleen ja hakeutui ursuliiniluostariin. Elämä sääntökuntalaisena ei ehkä ollut sitä mitä hän kaipasi, mutta hän kykeni karismallaan saavuttamaan luostarissa merkittävän aseman. Marien elämän mullisti kuitenkin uni, jossa hän oli tuntemattomassa maassa pelastamassa villien sieluja.

Ja kävipä niin, että hän suhteillaan onnistui järjestämään oman ja luostarisisarensa lähdön Ranskalle kuuluvaan Montrealiin nykyisessä Kanadassa. Sinne hän perusti ursuliiniluostarin ja tyttökoulun, joka oli tarkoitettu sekä intiaanien että ranskalaisten lapsille.

Marie toimi luostarissa ja kohtasi intiaanikäännynnäisiä, joilta hän oppi heidän kieliään, ja sai myös käsityksen että he elivät samaan tapaan kuin hän itse syvästi hengessä. Davis vertaa sisar Marien kirjoituksissaan antamaa kuvaa Montrealin ympäristön metsäseuduilla toimivien jesuiittaisien kirjoituksiin, joista henkii huomattavasti karumpi kuva kristinuskon juurtumisesta alkuperäisasukkaisiin.

Kävipä niin että Marien poika Claude Martin valitsi nuorukaisena sääntökuntaelämän ja eteni elämänurallaan maallisesti katsoen sangen pitkälle. Hän oli kirjeenvaihdossa äitinsä kanssa ja koetti ilmeisesti käsitellä hylätyksi tulemistaan. Äidin kirjeissä kuvastuu syyllisyydentunto pojan hylkäämisestä, mutta samalla vakaumus että se oli Kristuksen tahto. Davisin tulkinnan mukaan sekä äiti että poika näyttävät päässeen tuskallisen muiston ylitse.

Claude pyytää Marieta kirjoittamaan hengellisestä polusta ymmärtääkseen tätä paremmin ja äiti tekee työtä käskettyä. Kun Marie sitten kuolee, poika julkaisee toimitettuna äitinsä hengellisen elämäkerran, jonka varustaa sen puhdasoppisuuden osoittamiseksi tehdyillä omilla kommenteillaan.

En paljasta enempää Marie L´Incarantion polusta jotta voit kokea itse tämän elämäntarinan parissa löytämisen iloa.

Kolmantena naisena uuden ajan alusta nousee protestanttinen taiteilija ja luonnontutkija Maria Sibylla Merian (1647-1716), jonka elämä oli myös etsimistä, vanhan hylkäämistä ja uuden elämän valitsemista. Maria syntyi Frankfurtissa tunnetun taiteilijan ja kustantajan Matthias Merianin ja hänen toisen vaimonsa lapsena. Maria oppi isältään ja vanhemmilta veljiltään ammatin. Hän oli aikansa lapsi ja kuten isäänsä häntä kiinnosti luonnontiede ja erityisesti kasvit ja hyönteiset. Jo nuorena Maria julkaisi itse kuvittamiaan ja tekstittämiään kirjoja kasvien ja hyönteisten maailmassa. Noissa kirjoissa henkii vielä luottamus Jumalaan ja Hänen luomansa maailman ihmeellisyyteen. Maria myös avioitui isänsä oppilaan kanssa ja sai kaksi tytärtä.

Hänen porvarillinen elämänsä joutui kuitenkin kriisiin ja hän jätti miehensä muuttaen tyttäriensä ja äitinsä kanssa labadistilahkolaisten kommuuniin Hollantiin. Hän ei koskaan valottanut, mistä kriisissä oikein oli kyse. Mutta elämä uskonyhteisössä osoittautui muuksi kuin hän oli kuvitellut ja jälleen Maria hylkäsi entisen ja muutti tyttäriensä kanssa Amsterdamiin. Loppu onkin taide- ja vielä enemmän luonnontieteenhistoriaa.

Lainarahoilla Maria ja tyttäret matkasivat Hollannille kuuluvaan Surinamiin, jossa hän tallensi paikallista kasvi- ja hyönteispopulaatiota. Hänen omat orjansa olivat parhaat oppaat Surinamin retkellä. Palattuaan Amsterdamiin hän julkaisi teoksensa Surinamista ja saavutti merkittävä aseman miesvaltaisessa oppineiden yhteisössä. Mutta jokin oli muuttunut sitten nuoruuden teosten, sillä Jumalalla ja Hänen järjestyksellään ei enää ollut sijaa Marian tuotannossa jota ohjasi analyyttinen äly. En kerro enempää Maria Sibylla Merianinkaan tarinasta, jotta voisit itse luoda kuvan hänestä ja hänen maailmastaan.

Loppuyhteenvedossa Davies käy lävitse naisten merkitystä, heidän yhtäläisyyksiään ja erojaan.

Kirjan luettuani minulle tuli tunne, että olin todella oppinut jotakin uutta. Lukuelämystä täydensi kirjan hieno kuvitus.

Davis Zemon, Natalie: Kolme naista. Kolme elämää 1600-luvulla. Suom. Jaana Iso-Markku. (Helsinki, 1997)

(Women on the Margins, Three Seventeenth- Century Lives, Harvard University Press 1994)

Tämä teksti on ensinnä julkaistu katolisessa kirjallisuusblogissa Ota ja lue (www.otajalue.blogspot.com).